Mutta monet eivät uskalla odottaa tätä, vaan menevät ja hirttävät itsensä. Inha hirttäytyminen! Minusta se kuvaa niin hyvästi sitä mielentilaa, missä nämä ihmiset elävät, kun useimmat heistä juuri hirttävät itsensä.
* * * * *
Mutta mustaa rakoa, joka vie päivänvalosta alas syvään kuiluun, sitä kutsutaan kuolemaksi — sen raon kautta haluaa moni kurkistaa alas, sillä se, mitä siellä alhaalla on, on enin tietymätöntä.
Sen vuoksi harhailevat ajatukset sen ympärillä kuin mustat kärpäset. Ja, samoin kuin nämä omapäiset itikat, voidaan ne tosin karkoittaa pois, mutta ne palaavat kuitenkin aina takaisin.
III.
Kuolema.
Ajateltakoon, että voitaisiin istua korkealla muutaman suuren tähden päällä. Ja omata käytettävänään pitkäsiima, joka olisi äärettömän paljoa suurempi kuin tähtientutkijain suurin.
Niin nähtäisiin selvästi ja selkeästi maa ja siinä kihisevän villejä eläimiä ja kesyjä eläimiä, lintuja ja kaloja — ja ihmisiä. Ja nähtäisiin, että kaikki tämä elämys on taukoamattomassa taistelussa ja liikkeessä, huomattaisiin se kummallinen yhteys, missä on toisiinsa syntymä ja kuolema; miten kuolema sittekin on välttämätön, on hyvä, koskapa se korjaa pois vanhan saven ja antaa sijaa uudelle ja voimakkaalle.
Eikä mikään surumielinen ajatus, ei mikään arka huokaus yllättäisi meitä tämän kuoleman tähden. Ei kysymystäkään sielusta, mikä siitä tulee, minne se joutuu.
Ehkäpä me huomaisimme: "Sielu menee ruumiin tietä: Joka värähtelevältä veripisaralta, joka hyytyy ja kuolee, kuolee kappale sieluakin.