"Jos matkustaa jättiläiskaupungissa, onkin jo jotakin senlaista nähtävänä. Jaksaisi tuskin kiinnittää silmiänsä kaikkiin lukemattomiin kuolemanilmoituksiin. — Ehkäpä kuitenkin — kun jonakin päivänä palaisi asuntoonsa ja näkisi, että sen edustalle olisi varisteltuna viheriäistä, ja kuulisi, että talossa on kuollut — ehkäpä voisi jokin outo, surullinen tunne välähtää mielessä.
"Mutta kun elelee pienemmissä paikoissa, tuntuu kuoleman salaperäisyys voimakkaampana. Ehkä on tuttuna se, joka makaa viimeisillään. Silloin kysäistään: Miten voit? Ja kun tavataan ruumissaatto kadulla, niin käännytään ympäri mustaan arkkuun päin ja mutistaan: Niin — onpa kuitenkin kummallista! Hän, joka nyt makaa tuolla, liikkui vielä aivan äskettäin täällä. Minä puristin hänen kättänsä — — —.
"Kuolema voi kuitenkin välistä matkallaan maan päällä osua myöskin nummelle, missä on kymmenkunta matalaa taloa. Ja vaikka nämä talot ovat hajallaan toisistaan, ovat ne sittekin yhteenkasvaneet; sillä kaikki niiden asujamet tuntevat toisensa niitten monien vuosien ajoilta, mitkä he ovat yhdessä eläneet.
"Kun viikatemies tulee, niin tulee hän sinä inhana elävänä vieraana, minkä me vanhoista kuvista tunnemme. Ja nuo tuolla sisällä tuntevat vieraan ikäänkuin lähenevän — hitaasti, mutta varmasti, tuntevat hänen askaroivan sairashuoneen lattialla, tuntevat hänen painuvan soppeihin, kun tulee pimeä, tai himmeihin varjoihin, kun yölamppu sytytetään. Ja he tuumivat epätoivoisina jotakin, jota he eivät oikein ymmärrä, ja epätoivo hiipii talosta taloon, ja kysellään: miten on hänen laitansa? ja vastataan: nyt hän varmaankin pian sammuu.
"Ja kaikki, jotka tapaavat toisensa, puhuvat kuolemasta.
"Mutta ei kukaan, johon se tarttuu, valita tai taistele vastaan. He menevät hiljaa vuoteelle eivätkä suurin puhu. Ja heidän haudallaan kaikuu sama virsi kuin heidän elinaikanaankin:
"Katumus ja rukous meille tuottakahan
Karitsan valkean vaatteen sekä kultakruunun ihanan
Kautta Herran katkeran kuoleman.
"Eilen olin minä Katrine Roslin luona iltaista syömässä. Silloin tuli sinne sisälle muudan vanha mies. Hän kävi istumaan ja puheli kauvan Katrinen kanssa. Minä en voinut kuulla, mitä he sanoivat; sillä he puhuivat hiljaa. Heillä oli ikäänkuin salaisuuksia keskenään. Kuulusti muuten siltä, että hänen oli vaikea puhua. Hänen äänensä oli samalla käheä. Mennessään nyökäytti hän minulle ja sanoi Katrinelle: 'Kiitokset sinulle minun puolestani; minä en luule, että meillä välillämme sitä paitsi olisi mitään selvittämätöntä'."
"Ei suinkaan, minun tietääkseni, Sjur. Mehän olemme aina sopineet hyvin keskenämme."
"Aivan niin. — — Ja niin jää ikuisesti hyvästi! ja Herra valistakoon kasvonsa sinun päällesi. Me tapaamme toisemme tuolla puolen."