IV.

Viikon perästä palasi Bob konttoriin. Hän oli entisellään ja kuitenkin muuttunut. Lepo oli ehdottomasti vahvistanut häntä silminnähtävästi. Hän oli saanut takaisin terveen värinsä ja joustavuutensa, kulki pää pystyssä ikäänkuin taisteluun valmiina ja kuin kaikkien pitäisi saada tietää se. Mutta silmissä, lujasti yhteenpuristetuissa leuvoissa, järkähtämättömän rauhallisessa, mutta samalla leppymättömän lujassa tavassa, jolla hänen vahvat kätensä tarttuivat tuolin selustaan, oli kuitenkin jotain, joka selvemmin kuin sanat ilmaisivat minulle, että tämä ei ollut se iloinen, lämminsydäminen Bob Brownley, jonka olin tuntenut ja jota olin rakastanut. Jos venäläisten nihilistien johtajana olisin joutunut valitsemaan pommin heittäjää, ja silmäni olisivat sattuneet mieheen, joka nyt seisoi edessäni, olisin heti valinnut hänet sopivimpana toimittamaan tämän työn. Se polttorauta, joka viikko sitten oli syösty Bobin sieluun, oli vaikuttanut hänen koko olentoonsa. Luulen Beulah Sandsin myöskin ajatelleen samaan suuntaan. Sillä minä näin säikähdyksen varjon vilahtavan hänen leveällä otsallaan nähdessään taas Bobin, varjon, jota en koskaan ennen ollut siinä huomannut.

Harvoin näin Bobin palaamisensa jälkeisinä päivinä. Vielä harvemmin luulen Beulah Sandsin hänet tavanneen. Pörssituntien aikana oleskeli hän enimmäkseen pörssisalissa, mutta toimitti itse ainoastaan muutamia tehtäviämme. Hän vaan hätäisesti tarkasti ne ja antoi ne sitten jonkun apulaisen huoleksi. Mikäli minä ymmärsin, oleskeli hän siellä kaivelemassa pettyneitten toiveitten hautoja, mikä on sellaisten yritteliäin pörssimiesten sangen tavallista ajankuluketta, joitten ensimäinen ylimääräinen juna on syöksynyt radalta "Järjestelmän" tähystäjän väärän vaihteen tähden. Hänen tapansa kulkea myyntipaikalta toiselle herätti huomiota ja toiset pörssissä olijat alkoivat tarkastella häntä. Kaikki tiesivät Bobin menettäneen paljon sokeriosakkeissaan tuona kauhun päivänä. Kuinka paljon, ei tiedetty, mutta hänen ulkomuodostaan ja käytöksestään päättelivät ihmiset sen olleen musertavan iskun Bobille. Ei mikään herätä pörssimiehessä niin pian sääliä toveria kohtaan kuin tieto siitä, että "Ne" ovat tehneet tyhjäksi hänen El Dorado-tuumansa, edellyttäen nimittäin, että onnettomuuteen joutunut on kunnon mies. He mukautuvat silloin kaikkiin hänen oikkuihinsa ja odottavat kärsivällisesti päivää, jolloin tämä taas on päässyt säännölliseen tilaansa; sillä kaikki pörssipelaajat, jotka kohtalo tai vanhan noidan kyttyräselkäinen sisar, "Järjestelmä" on kaivoon viskannut, joko painuvat pohjaan tai vähitellen tointuvat ennalleen. Joka päivä pörssin suljettua katosi Bob, eikä kukaan tiennyt, mihin hän meni. Pari kertaa olen koettanut saada hänet ilmaisemaan sen, kun vaimoni puolesta kutsuin häntä luoksemme päivällistä syömään. Hän heti pyysi viemään Katelle anteeksipyyntönsä, mutta enempää hän ei ilmaissut. Nähtävästi luuli hän, etten välittänyt hänen hommistaan muulloin kuin liiketunneilla.

Beulah Sandsissa oli ainoastaan yksi muutos huomattavissa. Heti kun joku seisahtui hänen työhuoneensa oven eteen, katsahti hän ylös työstään kaihoavin, melkein rukoilevin katsein, ikäänkuin alituisesti olisi odottanut jotakuta. En ollut nähnyt Bobia hänen luonaan sitten tuon onnettomuuden päivän, ja koska hän joka aamu meni suoraa päätä pörssiin ja lähti joka ilta pörssistä käymättä konttorissa, toimittaen kaikki asiansa sananviejäin tai sähkösanomain avulla, oli tytön mahdotonta saada häntä tavatakaan.

Marraskuun 1 päivä oli tullut ja mennyt, eikä minkäänlaista muutosta näkynyt Beulah Sandsin tilissä. Vaivaiset 30,000 dollaria oli jäljellä, mutta uusia summia ei oltu merkitty sinne. Eräänä iltapäivänä oli Beulah pyytänyt saada puhua Bobin ja minun kanssa työhuoneessaan. Hän voi tuskin pyytää Bobia tulemaan pyytämättä minuakin, tiesin siis hänen tahtovan tavata Bobia ja tunsin olevan parasta antaa heidän olla kahdenkesken. Jonkin tekosyyn nojalla jäin siis istumaan kirjoituspöytäni ääreen, käskin Bobin mennä tytön työhuoneeseen ja lupasin itse pian tulla perässä. Hän meni sisään ja jätti oven raolleen. Luulen heidän heti Bobin sinne mentyä unohtaneen minun olevan olemassakaan. Pöytänsä luota ei Beulah voinut nähdä minua ja Bob istui selkä puoliksi minuun päin. "Minä en mielelläni vaivaa teitä tilinne tähden", kuulin tytön sanovan epävarmalla äänellä, "mutta kun minun täytyy matkustaa isäni luo viikkoa jälkeen joulun, haluaisin kysyä teiltä, eikö olisi parasta kirjoittaa hänelle ja sanoa, että vaikka jokin ihmetyö mahdollisesti voisi tapahtua, en kuitenkaan luule meidän voivamme pelastaa häntä. Niin suoraan en juuri voi tätä hänelle sanoa, mutta kyllä minun pitäisi kuitenkin valmistaa häntä tätä iskua vastaanottamaan. Minä en ole neuvotellut teidän kanssanne uusista yrityksistä, mr. Brownley, tuon onnettoman sokerikeinottelun perästä, ja —"

"Miss Sands, minä ymmärrän tarkoituksenne", keskeytti hänet Bob, "ja pyydän teiltä anteeksi, etten ole neuvotellut teidän kanssanne asioistanne. Syynä siihen on se, etten itse ole ollut täysin selvillä, mitä olisi tehtävä. Toivon, ettette epäilisi minun unohtaneen asiaanne. En silmänräpäykseksikään, otettuani teidän raha-asianne huostaani, ole unohtanut lupaustani pitää huolta, ettei mitään siinä suhteessa tule laiminlyödyksi. Minä olen todellakin koettanut ajatella jotain lupaavaa keinottelua, mutta — mutta", äänensä kävi käheäksi — "ei minulla ole enään samaa luottamusta itseeni, tuon sokeripäivän jälkeen, jolloin tein tyhjäksi teidän toiveenne pelastaa isänne — minulta puuttuu usko itseeni, joka on välttämätöntä pelin voittamiseksi."

Tuli hetken hiljaisuus, sitten kuulin äänen, jota on mahdoton sanoin kuvata, ja joka selvemmin kuin mitkään sanat osoitti naisen seuranneen sydämensä kehoitusta. Kun vasten tahtoanikin katsahdin sinne päin, näin näyn, josta lumouksen valtaamana en voinut kääntää pois silmiäni. Bob istui kumartuneena eteenpäin, kätkien kasvonsa käsiinsä ja hänen edessään oli polvillaan Beulah Sands kädet Bobin kaulalla painaen tämän päätä rintaansa vasten. "Bob, Bob", sanoi hän puoliksi tukahtuneella äänellä, "minä en tätä enään kestä: Sydämeni pakahtuu sinua ajatellessani. Sinä olit niin onnellinen, ennenkuin minä tulin sinun tiellesi, ja sinun onnesi on muuttunut suruksi ja epätoivoksi — kaikki minun tähteni — vieraan naisen. Alussa ajattelin vaan isääni ja kuinka voisin hänet pelastaa, mutta siitä päivästä, jolloin näin noitten miesten suuntaavan iskunsa sinun sydämeesi, on minut vallannut palava halu sanoa sinulle, sanoa sinulle, Bob —."

"Mitä, Beulah, mitä? Jumalan tähden, älä epäile, sano minulle se, sano Beulah!" Hän ei nostanut päätään. Se lepäsi tytön rinnoilla, ja käsivartensa oli hän kietonut tytön ympärille. Tämä taivutti päätänsä ja nojasi kauniin, pehmeän, kyynelten huuhteleman poskensa Bobin ruskeaan tukkaan. "Bob, anna anteeksi, mutta minä rakastan sinua, minä rakastan sinua, Bob, kuten ainoastaan nainen voi rakastaa, joka ennen ei ole rakkautta tuntenut, vaan elänyt ankaria velvollisuuksiaan noudattaen. Bob, joka ilta sitten kun kaikki toiset ovat lähteneet, olen hiipinyt sinun konttoriisi ja istunut sinun tuolillesi. Olen painanut pääni sinun kirjoituspöytääsi vasten ja itkenyt, itkenyt kunnes en enää ole luullut voivani elää huomiseen kuulematta sinun sanovan rakastavasi minua etkä välittäväsi siitäkään, että olen tuottanut turmion sinulle. Olen silitellyt tuolin selkänojaa, jolla sinun armas pääsi on levännyt. Ja suuteloillani olen peittänyt käsipuun, jota sinun vahva, rohkea kätesi on pidellyt. Joka ilta olen polvistunut kirjoituspöytäsi ääressä ja rukoillut Jumalaa suojelemaan sinua kaikista vaaroista ja karkoittamaan elämäsi taivasta pimittävät synkät pilvet. Olen rukoillut häntä tekemään minulle mitä tahansa, vieläpä isällenikin ja äidilleni, kunhan sinä vaan saat takaisin onnesi, jonka sinulta olen ryöstänyt. Bob, minä olen kärsinyt, kuten ainoastaan nainen voi kärsiä."

Hän nyyhkytti kuin olisi sydämensä ollut pakahtumaisillaan, itki katkerasti vavahdellen kuin pieni lapsi, joka yöllä tulee äitinsä vuoteen ääreen valittamaan peikkojen häntä peljättäneen. Ennenkuin hän oli lakannut puhumasta, olin päässyt lumouksesta, kääntänyt pääni poispäin ja koettanut olla kuulematta hänen sanojaan. Pelkäsin häiritseväni heitä enkä uskaltanut mennä sulkemaan Beulahin huoneen ovea tai lähteä pois konttorista, sillä ovi ulospäin oli aivan lähellä hänen oveansa. Minä odotin siis äänettömänä. Hiljaisuutta, joka tuntui loppumattomalta, katkaisivat silloin tällöin Beulahin nyyhkytykset. Mutta silloin kuului Bob pitkään huoahtaen ilosta sanovan:

"Beulah, Beulah, oma Beulahini!"