Antaessani kirjeen takaisin miss Sandsille, sanoi hän:
"Saanko nyt kertoa teille, mr Randolph, ja mr Brownleylle vähän isästäni ja kodistani, jotta saatte nähdä olomme sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat? Isäni on jaloimpia miehiä, mitä maa päällänsä kantaa. Minä yksin en sitä sano — jos te kotivaltioni asukkailta kysyisitte sen miehen nimeä, joka on tehnyt valtion aineellisen edistymisen, sen asukkaitten ylhäisten ja alhaisten, valkoisien ja mustien hyväksi enemmän kuin kukaan muu, vastattaisiin teille: 'Tuomari Lee Sands.' Kansa on jumaloinnut ja vieläkin jumaloi häntä. Suoritettuaan tutkintonsa yliopistossa pääsi hän isoisäni, senaattori Lee Sandsin lakiasiaintoimistoon. Ennenkuin oli täyttänyt kolmeakyrnmentäkään, pääsi hän kongressin jäseneksi ja häntä pidettiin valtiomme etevimpänä kaunopuhujana, jotka eivät meillä ole niinkään harvinaisia. Kahdenkymmenen viiden vuoden ikäisenä meni hän naimisiin äitini, serkkunsa Julia Leen kanssa Richmondista ja siitä ajasta asti aina siihen päivään, jolloin tuo petomainen rosvo hyökkäsi hänen kimppuunsa, vietti hän sellaista elämää, jollaista jalo mies on toivonut aina viettävänsä, jos Luoja olisi hänelle sen sallinut. Teidän olisi pitänyt käydä kodissani voidaksenne täysin ymmärtää ja arvossa pitää isäni luonnetta ja nähdäksenne, kuinka tämä suru on häneen koskenut. Joka ainoa aamu viettää hän tunnin äitini luona, joka on lannetaudin tähden tullut raajarikoksi. Hän ottaa äitini käsivarsilleen ja kantaa hänet kirjastohuoneeseen kuin pienen lapsen. Ja sitten lukee hän tälle — hän tuntee hyvät kirjat yhtä tarkoin kuin paraat ystävänsä. Sitten kantaa hän äidin takaisin huoneeseensa ja menee tunniksi kansan — viljelysmailla työskenteleväin neekerien ja valko-ihoisten vuokraajain — pariin, jotka ovat levinneet ympäri maakunnan. Hän on kuin heidän kaikkien isä. Hän auttaa heitä heidän suurissa ja pienissä huolissaan. Tuntikaudet työskentelemme sitten yhdessä hänen omissa raha-asioissaan. Neljä tai viisi tuntia iltapäivällä työskentelee hän omia tiluksiaan koskevissa asioissa. Monta kertaa on hän sanonut minulle: 'Meillä on omaisuutta täyden miljoonan arvosta rahassa ja maassa, eikä kenelläkään saisi olla enempää Amerikassa nykyisen hallitusmuodon voimassa ollessa. Ylijäämän pitäisi jokaisen kunniallisen miehen antaa takaisin kansalle, jolta sen on ottanutkin. Minä en ikinä tahdo, että perheelläni olisi enemmän kuin miljoonan dollarin omaisuus.' Kun hän ryhtyi Rannikkoradan asioihin, selitti hän minulle tekevänsä sen auttaakseen Wilsoneja — vanhoja ystäviä, joiden neuvonantajana lakiasioissa hän oli ollut monta vuotta — edistämään Etelävaltioitten kehitystä. Hän puhui minulle, kuinka hyödyllistä olisi kiinnittää hänelle uskotut varat tähän yritykseen. Hän sanoi pitävänsä velvollisuutenansa käyttää nämät varat samoin kuin omansakin tähän, josta koko etelävaltioitten väestöllä tulisi olemaan hyötyä, eikä lähettää niitä pohjoiseen jauhettavaksi 'Järjestelmän' myllyssä Wall Streetillä. Nämät rahat olivat Etelävaltioissa hankitut ja sellaisten miesten kokoomat, jotka rakastivat maatilkkuansa enemmän kuin kaikkia maailman rikkauksia. Miksi ei sitten käytettäisi niitä näitten alkuperäisten omistajainsa rakastamien maatilkkujen hyödyksi? Muistan elävästi, kuinka hän hämmästyi, kun Wilsonit ilmoittivat hänelle rahojen täten sijoitettuina tuottavan omistajilleen suurta voittoa.
"'Se ei ole oikein, Beulah', sanoi hän minulle eräänä aamuna saatuaan Baltimoresta kirjeen, jossa ilmoitettiin Rannikkoradan osakkeitten ja arvopapereitten nousseen, jotta ne tuottivat yli viisikymmentä prosenttia voittoa, 'ei ole oikein tehty ansaita sillä tavalla. Ei kenenkään pitäisi saada enempää kuin laillisen koron ja kohtuullisen voiton mahdollisen tappion varalta, jos on kysymys pääoman sijoittamisesta, mutta erittäin koskee tämä liikenneyhtiöitä, jotka jokaisen dollarinsa saavat ratoja käyttävältä kansalta. Olen punninnut asiaa kaikin puolin, eikä se ole oikein; eikä se olisi sallittuakaan, jos kansa, joka lait säätää omaksi parhaakseen, ymmärtäisi etuaan, kuten sen pitäisi.'
"Kerran toisensa perästä kirjoitti hän Wilsoneille, että he hoitaisivat radan asiat niin, että säästö jokaisen vuoden lopussa olisi riittävä radan ja kaluston kunnossa pitämiseksi ja koron sekä kohtuullisen osingon jakamiseen. Ja kun Wilsonit tulivat kotiimme esittämään hänelle Reinhartin ja tämän rosvotoverien tarjousta maksaa suunnattomia summia, jos saisivat haltuunsa Rannikkoradan silmälläpidon, suuttui hän kovasti ja väitti tällaisilla ehdotuksilla solvaistavan kunniallista miestä. Hän neuvoi radan hallinnon luottamusmiehiä estämään Reinhartia saamasta haluamaansa tointa haltuunsa. Minä istuin kirjastossa, kun isäni puhui vanhemman Wilsonin ja johtajien kanssa.
"Hän kääntyi John Wilsonin puoleen kehoittaen häntä tekemään kaiken voitavansa estääkseen yhä enenevää taipumusta käyttää kansan tietämättömyyttä sen orjuuttamiseksi. Hän sanoi, että jonkun yleisesti arvossa pidetyn miehen, joka on korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa ja rikas, jonkun, johon kansa luottaa, täytyisi alkaa taistelun näitä new-yorkilaisia saatanoita vastaan, joilla rahan kokoaminen keinoista välittämättä on ainoana päämääränään. Ja hän sanoi John Wilsonille, että tämä, John W., juuri oli sopiva mies siihen, sillä hänellä oli suuri omaisuus, jonka hän oli kunniallisesti perinyt isältään ja iso-isältään; kukaan ei syyttäisi hänen olevan kerskailijan, joka koetti herättää huomiota, ja hän nautti niin vanhaa ja horjumatonta luottamusta rahamaailmassa, että häntä siellä jokainen tottelisi. Minä muistan, kuinka painavasti isäni sanoi: 'Minä sanon sinulle, John, että on amerikalaisen kunniaa alentavaa edes keskustellakaan sellaisesta ehdotuksesta, jonka Reinhart, tuo roisto on esittänyt. Hän sanoi, ettei asiaa vähääkään muuta se, että Reinhart omistaa parikymmentä miljoonaa, on kolmen- tai neljänkymmenen suuren yhtiön hallinnon jäsenenä ja lahjoittaa vuosittain suuria summia hyväntekeväisiin tarkoituksiin ja kirkolle — hän on roisto kaikesta huolimatta. Ja jokainen', lisäsi hän, 'uskaltaa sanoa, että hän ottaa liikenneyhtiön osakkeita, jotka juuri edustavat määrättyä siihen sijoitettua summaa, korottaakseen niiden hinnan viisi- ja kymmenen kertaa todellista arvoa suuremmaksi pakoittamalla kansan maksamaan hävyttömän korkeita piletti- ja rahtimaksuja ja täten kiskoo korkoja vääryydellä kootusta pääomasta!
"Tämä päätös, jonka isäni ja Wilsonit kokouksessa tekivät — päätös joka tapauksessa kieltäytyä panemasta Etelävaltioitten kansaa Wall Street-'Järjestelmän' kiskomisille alttiiksi, nosti Reinhartin ja hänen dollaripuolueensa sotajalalle. Siitä, mitä nyt olen isästäni kertonut, voitte kuvitella, minkälaisessa asemassa hän nyt on. Kun öisin ajattelen häntä — ajattelen, kuinka hän toivoo, vaikka ei mitään toivoa enään ole, eikä hänellä ole ketään apuna, ei ketään, jolle puhuisi surustaan, ajattelen, kuinka uhrautuvasti hän rakastaa äitiäni ja tahtonsa voimalla onnistuu salata tältä kauheat kärsimyksensä — olen tulla hulluksi tästä kaikesta."
"Miss Sands, miksi ette tahdo ottaa lainaksi rahoja, jotka tarvitaan isänne asiain korjaamiseksi", kysyin minä.
"Te olette kovin hyvä, mr Randolph, mutta te ette tunne minun isääni oikein, vaikka olen koettanut kuvailla häntä teille. Hän ei tahdo toisen kustannuksella saada huojennusta kärsimyksissään, vaikka ne olisivat vielä sata kertaa ankarammat. Te ette ymmärrä Sandsien suvun vanhanaikaista, syvälle juurtunutta ylpeyttä."
"Mutta ettekö te voisi salata häneltä, mistä päin apu tulee?"
Tyttö tuijotti minua ällistyneenä suurilla sinisillä silmillään.