Olin tavannut Bobin vaan muutaman kerran hänen palattuaan Euroopasta. Ennen lokakuun 1 päivää ei häntä oltu nähty pörssissä eikä "Kadulla." Vähän jälkeen uuden trustin, jota "Katu" kutsui nimellä "Piru periköön kansan", registeriin panoa alkoi hän säännöllisesti saapua konttoriinsa. Tällä kannalla olivat asiat silloin, kun Fred Brownley puhui minulle telefoonissa, jonka seikan mainitsin jo tämän kertomuksen alussa, vaikka nyt vasta huomaan jutelleeni kovin hitaasti.
Salamannopeudella olivat ajatukseni kiitäneet viimeisten viiden vuoden ja niitten edellisten viidentoista läpitse ja jokainen ajatus oli synkentänyt henkisen näköpiirini yllä lepäävää mustaa pilvenlonkaa. Keskellä näitä mietteitäni kilisi telefooni taaskin.
"Mr Randolph, ettekö te, taivaan nimessä, vielä ole tehnyt mitään?" Ääni oli Fred Brownleyn. "Tila on täällä peloittava. Bobin välittäjät myyvät osakkeita viiden- ja kymmenentuhannen suuruisissa kimpuissa. Barry Conant johtaa Reinhartin joukkiota. Hän väittää saaneensa määräyksen rajattomasti suojella Anti-People-osakkeita, mutta Bobin on onnistunut pelästyttää Reinhartin koplaa aika tavalla. Swan on juuri omakätisesti antanut Conantille satatuhatta kymmenentuhannen nipuissa ja hän sanoi minulle lähtevänsä pyytämään Bobia itseä hyökkäämään Barry Conantin kimppuun. Osakkeet ovat ylimalkaan alennetut kaksikymmentä pistettä, vaikka he eivät ole päästäneet Anti-Peoplea laskemaan edes kahdeksannestakaan. He ovat arvioinneet ne 106:ksi, mutta paha huhu on liikkeellä, että Bob yleisen hyökkäyksen varjossa ampuu Anti-People-osakkeet Reinhartin sivustaa vastaan Rogersin ja Rockefellerin päälle, ja se huhu alkaa jo vaikuttaa. Yksin Barry Conantkin on alkanut käydä vähän levottomaksi. Viimeinen huhu kertoo Reinhartin lainailevan sadoin miljoonin Anti-People-osakkeita varten ja lainoja sähkötetään joka taholle. Tiedättekö, että Reinhart on maatilallaan etelässä Virginiassa eikä voi saapua tänne ennen huomisiltaa. Jos Bobin onnistuu alentaa Anti-Peoplen merkin, tulee siitä keikaus, jonka vertaista ei vielä ole nähty."
"Hyvä, Fred", vastasin minä. "Minä lähden nyt Bobin luo. Minusta on vaikeata tehdä sitä, mutta muuta keinoa ei enään ole."
Laskin kuulotorven kädestäni ja kiiruhdin Bobin konttoriin. Kulkiessani läpi kirjanpitohuoneen, sanoi eräs kirjanpitäjistä: "Ne ovat juuri alentaneet Anti-Peoplen 90:en sen johdosta, että on saapunut tieto Tom Reinhartin vaimon ja ainoan tyttären saaneen surmansa automobiilionnettomuudessa maatilallaan Virginiassa. Ensin kerrottiin Reinhartinkin kuolleen. Tämä on todistettu vääräksi ja viimeiset viestit kertovat hänen olevan sängyn omana sairaana."
Naputin Bobin konttorin oveen. Aavistin taistelun olevan tulossa kuullessani hänen käheästi ärjäisevän: "Sisään!" Hän seisoi sähkölennättimensä luona paperinauha toisessa kädessään ja toisella painaen telefoonin kuulotorvea korvaansa vasten. Jumalani, kuinka kuvaava näky! Hänen komea vartalonsa oli suorassa, jalkojen asento luja, ikäänkuin koko mies olisi pronssista valettu, olkapäät taaksepäin kuin rynnätessään pörssin kaikkia määräyksiä vastaan, silmissä paloi synkkä, kuluttava tuli, ja leuvat olivat yhteenpuristetut niin, jotta epätoivoiset piirteet, jotka viime aikoina olivat painaneet leimansa hänen kasvoihinsa, entistä selvemmin tulivat näkyviin. Hänen leveä rintansa kohoili aivankuin hän olisi ollut ruumiillisia voimia kysyvässä ottelussa. Hänen erittäin luonteva "smokinginsa" oli rinnalta auki, ja matalan, alaspäin taivutetun kauluksen keskestä kohosi kaula ja pää, joka muistutti metsän kuningasta, kun tämä kalliolla seisten odottaa koirain ja metsästäjäin tuloa.
Seisahdin silmänräpäykseksi kynnykselle hengähtääkseni ja katselin tuota pelättävää olentoa. Jos Bob Brownley olisi ollut viholliseni, olisin heti paikalla paennut, ja minun täytyy kuitenkin sanoa, etten ole muita pelkurimpi. Itsekseni kiitin Jumalaa siitä, että Bob oli konttorissa eikä pörssissä. Hän oli hirvittävän näköinen. Jokainen piirteensä osoitti hänen olevan miehen, joka ei ollut peräytynyt kenenkään edestä, ennen hän olisi vaikka tappanut jonkun, joka aikoi estellä häntä, ja jonka hän katsoi täytyvänsä raivata tieltänsä. Hän oli kamalimman mielipuolisuuden ruumiillistunut kuva. Hän ei edes minut huomatessaan osoittanut vähintäkään liikutuksen merkkiä, vaikka tuloni oli yllätys hänelle.
"Vai niin, oletko se sinä, Jim Randolph, oletko sinä täällä?" Hänen äänensä oli käheä, ja siinä oli kova sointu, joka tunki luihin ja ytimiin. Koko ystävyytemme ajan oli Bob Brownley aina puhutellut minua ystävällisellä ja huomaavalla äänellä. Minä katselin häntä kovin hämmästyneenä. Hänen täytyi huomata kuinka loukkaantunut minä olin. Mutta jos hän sen huomasikin, ei hän näyttänyt välittävän siitä. Hänen silmäinsä ilme katsellessaan minua suoraan silmiin ei muuttunut vähintäkään, ihan kuin olisin ollut hänen verivihollisensa.
Taas korotti hän äänensä: "Mitä varten sinä olet tullut tänne? Onko sinun aikomuksesi sen varoituksen perästä, jonka sinulle olen antanut, taas ruveta tuon Reinhart-konnan puolustajaksi?"
Pusersin tietämättäni käsiäni yhteen, kunnes tunsin kynsien tunkeutuvan lihaani. Minä rakastin Bob Brownleyta. Olisin tehnyt mitä tahansa voidakseni tehdä hänet onnelliseksi, olisin kernaasti elämänikin uhrannut suojellakseni häntä itseltään ja muilta, mutta tämä mielipuoli, tämä raivoisa peto ei ollut enään se Bob Brownley, jonka olin tuntenut, enempää kuin joulukuun ulvova koillismyrskykään on elokuun lempeä, kaivattu länsituuli, ja minä tunsin hänen raa'asta sisunpurkauksestaan niin suuttuneeni, että minun oli vaikea hillitä itseäni. Kovalla ponnistuksella karkoitin kuitenkin tämän tunteen luotani ja koetin olla ajattelematta muuta kuin hänen kauheata onnettomuuttansa ja menneitten aikojen Bobia.