Lujalla äänellä sanoin hänelle: "Bob, niinkö sinä puhuttelet minua konttorissasi?" Koska tahansa muulloin olisivat ääneni ja sanani koskettaneet hänen ritarillista mieltään, mutta nyt vastasi hän karkeasti: "Helvettiin kaikki tunteellisuus. Mitä —" Hän ei kääntänyt katsettaan minusta, mutta ymmärsin hänen kuuntelevan ääntä telefoonissa. Silmänräpäys vielä — sitten puhkesi hän hurjaan nauruun, joka mahtoi kuulua etuhuoneeseenkin.
"Kahdeksankymmentä, ja se vyöryy eteenpäin kuin virta keväällä", sanoi hän puhetorveen, "ja pojat ihmettelevät, miksi en tahdo lopettaa jo, kun Reinhartille on käynyt niin nolosti. Menkää takaisin ja tunkekaa heihin niin paljon kuin ikinä tahtovat, kunnes tukehtuvat, aina 60:en asti. Se on vastaukseni. Sanokaa heille, että vaikka Reinhartilla olisi vielä lisäksi kymmenen vaimoa ja tytärtä, ja vaikka ne saisivat surmansa jokaikinen, minä edelleenkin repelen rikki hänen kurjan trustinsa haihduttaakseni hänen suruansa. Antakaa määräykseni toisien osakkeitten myyjille, että minä tahdon passittaa Reinhartin sellaiseen paikkaan, että hän kiroaa huonoa onneaan, joka ei sallinut hänen muun perheensä keralla kuolla automobiilionnettomuudessa.
"Helvettiin kaikki tunteellisuus!" Tämä sanottiin taas minulle. "Mitä sinä tahdot? Jos olet tullut tänne kerjäämään armoa Reinhartille ja hänen keltaisille penikoilleen, olet saanut jo vastaukseni. Minä en lakkaa hätyyttämästä tuota epäihmisellistä hyenaa, vaikka hänen vaimonsa ja tyttärensä ja kaikki 'Järjestelmän' miesten kuolleet vaimot ja tyttäret tulisivat takaisin käärinliinoissaan ja rukoilisivat minua sitä tekemään. Minä en sallisi yhdenkään ainoan osakkeen hinnassa yletä.
"Koskahan nuot miesten ryöstäjät ja naisten rauhan häiritsijät ovat lopettaneet vehkeilynsä kuolemantapauksen tähden? Koska on kuultu puhuttavan heidän malttaneen odottaa, kunnes edes ruumis on ehtinyt kylmetä, kun he taas ovat alkaneet repiä sydämiä uhriensa rinnoista. Nyt on minun vuoroni, ja jos minä hiuskarvankaan verran taivun, niin kirous kohdatkoon silloin minua ja Beulahia, ijankaikkinen kadotus tulkoon osaksemme."
Nyt en kestänyt enää kauvempaa. Jos jäisin tänne, tulisin minäkin hulluksi. Tartuin ovenripaan, mutta ennenkuin ehdin avata, hyökkäsi Bob kimppuuni kuin susi. Hän tarttui olkapäihini ja mielipuolen voimalla työnsi minut takaisin keskelle huonetta. Minä lyykähdin tuolille.
"Ei, Jim Randolph. Sinä et pääse täältä. Sinä tulit tänne sanoaksesi jotain, ja, jumalauta, minä tahdon tietää, mitä se oli. Sinä tunnet minut. Olet ainoa ihminen, joka minut tunnet. Sinä tunnet minut, Jim Randolph, ja tiedät, olenko minä tällaista ansainnut. Sinä tiedät, olinko tehnyt pienintäkään vääryyttä yhdellekään miehelle, naiselle tai lapselle hamaan siihen päivään saakka, jolloin nuot rahahullut koirat rikki repelivät minun sieluni. Sen sinä tiedät ja nyt aijoit hiipiä täältä ja jättää minut kuin raivohulluksi tulleen Reinhart—Standard Oil-rotuisen koiran."
Hän seisoi katsellen alas minuun, kamalana ja kuitenkin epätoivossaan valtavasti vaikuttavana. Hänen sinkauttaessaan nämät sanat silmilleni, tunsin itseni vakuutetuksi siitä, että hän oli mielenhäiriössä. Edessäni oli mielipuoli. Mutta tämä tunne kesti ainoastaan silmänräpäyksen ajan. Minun kauhuni ja vihani muuttui suureksi, valtavaksi sääliksi Bobia kohtaan, ja minä kätkin kasvot käsiini ja itkin. On vaikeata myöntää sitä — mutta minä itkin hillittömästi. Samassa tuli huoneessa aivan hiljaista, ikäänkuin nyyhkytykseni ja vaikeroimiseni olisivat sen vaikuttaneet. Minä huomasin sen, häpesin, mutta en voinut pidättää itkuani. Telefooni kilisi lakkaamatta, kimakasti, hurjasti, mutta kukaan ei vastannut. Hiljaisuus alkoi käydä niin painostavaksi, että vihdoin sain rauhoittuneeksi. Huoahdin, minusta tuntui kuin möhkäle kurkussani olisi tukehduttamaisillaan minut, ja avasin hitaasti silmäni.
Bobin kookas vartalo oli edessäni. Päänsä oli eteenpäin kumarruksissa ja kätensä oli hän pannut ristiin rinnalleen. Jos hän ei olisi seisonut niin suorana, olisin luullut hänet kuolleeksi, sillä hän ei liikahtanutkaan. Hypähdin seisomaan ja katsahdin hänen kasvoihinsa, joita pitkin suuret kyyneleet vierivät. Tartuin häntä olkapäähän.
"Bob, rakas vanha ystäväni, Bob, anna minulle anteeksi. Jumalan tähden anna minulle anteeksi, että olen ahdistanut sinua onnettomuudessasi."
Katsoin häntä, enkä ikinä unohda ilmettä, jonka näin hänen kasvoillaan. Murtunut nainen ei olisi voinut näyttää valjummalta. Hän kohotti hitaasti päänsä, horjui ja sai kiinni telefoonista, johon nojausi.