"Älä sano niin, Jim, älä sano niin, älä pyydä minulta anteeksi. Oi, Jim, Jim, vanha ystävä, anna minulle anteeksi, että olen käyttäytynyt kuin mielipuoli; unohda, mitä äsken sanoin sinulle, unohda peto, jonka äsken näit edessäsi, ja ajattele minua sellaisena kuin olin ennen, jolloin olisin mieluummin reväissyt kielen suustani kuin sanonut yhdenkään pahan sanan paraalle, todellisimmalle ystävälle, mitä konsanaan ihmisellä voi olla. Jim, unohda kaikki. Minä olin mieletön, olen nytkin vielä ja olen ollut jo kauvan, mutta pianhan se on jo lopussa. Sitä ei voi kestää enään kovin kauvan, Jim, ja minä pyydän sinua monivuotisen ystävyytemme, St. Paulin ja Harvardin aikaisten muistojen, noitten toivon ja onnen armaitten, menneitten päivien, jolloin rakentelimme tulevaisuussuunnitelmiamme, muistojen nimessä, koeta ajatella minua sellaisena kuin tunsit minut silloin, ja jollaisena olisin pysynytkin, sinä tiedät sen, jos ei 'Järjestelmä' olisi sattunut tielleni."
Bobin liikeapulaiset naputtivat oveen, monta miestä näkyi ovilasin takaa. He olivat kokoontuneet sinne Bobin puhuessa matalalla, surullisella äänellään — äänellä, jonka ei olisi voinut luulla lähtevän samoilta huulilta, joilta äsken oli virrannut sellainen karkea sydämettömyyden tulva.
Bob meni ovelle. Koko konttori oli kuohuksissaan. Pari — kolmekymmentä Bobin välittäjää oli siellä epätoivoissaan, kun eivät olleet saaneet vastausta telefoonisoittoihinsa. Useita heistä töytäsi sisään etuhuoneen läpi. Bob katseli kylmästi heitä. "Mistä on kysymys", sanoi hän. "Olemmeko tosiaankin joutuneet niin pitkälle, että arvopaperipörssi hyökkää suin päin yksityisen miehen konttoriin, jos tämän telefooni on joutunut epäkuntoon?"
Hänen tuimuutensa ei heitä pettänyt. Pörssivälittäjiä ei helposti vedetä nenästä, ainakaan sitä lajia, jota Bob käytti palveluksessaan, silloin kun aikoi päästää kauhun riehumaan. Mutta hänen kylmyytensä tyynnytti heitä, ja nähdessään minut he mahdollisesti arvasivat, miksi ei Bob ollut kuulevinaan heidän soittojaan — arvasivat minun lähteneen "Katua" puolustamaan.
"No, kuinka ovat asiat?"
Frank Swan vastasi koko seurueen puolesta. "Kauhu on valloillaan. Se riehuu kellarista aina katon rajaan saakka. Keskimäärin ovat osakkeet laskeneet 40:een tai allekin. Anti-Peoplen ovat 35:ssä ja liitävät edelleen kuin höylänlastut murtuneen padon yli. Barry Conantin toiminimi ja tusina muitakin Reinhartin salaliitosta on joutunut häviölle. Hänen pankkinsa ja trustiyhtiönsä romahtelevat tuon tuostakin. Koko 'Katu' on purjehtinut kumoon ennen sulkemista. Johtokunta on päättänyt kokoontua koettaakseen, olisiko kenties paras sulkea pörssi täksi ja huomiseksi päiväksi."
Bob kuunteli ikäänkuin olisi seisonut peräsimessä myrskyn raivotessa ja kuunnellut käskynalaistensa tuomia tiedonantoja.
Ei näkynyt nyt enää jälkeäkään hänessä äskeisestä mielenliikutuksestaan. Hän oli kylmä ja käskevä kuin kokenut merikarhu, joka tietää, että huolimatta meren raivosta, myrskyn ulvonnasta on ruoriratas totteleva hänen kättänsä, laiva peräsintänsä. "Jim, tule pörssiin", sanoi hän. Toiset tulivat perässä. "Meillä on vaan hetkinen käytettävänämme", sanoi hän hiljaa minulle, "mutta minun täytyy saada kuulla sinun sanovan antavasi minulle anteeksi. Tiedän kyllä sinun ymmärtävän kaiken, mutta minun täytyy sanoa sinulle, kuinka kauheasti kärsin siitä, että mielettömyydessäni olen voinut unohtaa sen ihailun, kunnioituksen ja rakkauden, jota tunnen sinua kohtaan, niin, jopa kiitollisuuden velkanikin sinua kohtaan siinä määrin, että sanon sellaista, mitä äsken sinulle sanoin. Nyt turvaudun ainoaan jälellä olevaan keinoon sovittaakseni sen, mikä on tapahtunut. Minä hillitsen kauhun ja hyvitän minkä voin kärsittyjä vahinkoita. Kun nyt olen kukistanut Reinhartin, en enään aijo olla missään tekemisissä täällä."
Hän puristi voimakkaasti vahvalla, rehellisellä kädellään omaani ja astui pitkin askelin pörssiin välittäjäjoukon seuraamana. Kaikkialla vallitsi sekasorto, vaikka toimeliaisuus oli vaihtunut synkäksi alakuloisuudeksi. Niin monta liikettä, pankkia ja trustiyhtiötä oli kukistunut, että ei kukaan tiennyt, voisiko liikemies, jonka kanssa oli aikaisin aamulla tehty jokin sopimus, enään huomenna täyttää sitoumuksiaan. Mies, jolla aamulla oli ollut osakkeita hallussaan ja joka oli myynyt ne ennen keikausta ja katsoi nyt olevansa tästä riippumaton, äkkäsikin jälleen omistavansa jo myymänsä paperit — ostajan tekemän konkurssin tähden olivat ne joutuneet takaisin myyjälle — ja hinta oli laskenut puoleen entisestä. Mies, joka oli myynyt etukäteen ja muutama minuutti sitten jo innokkaasti laskenut voittojaan, tiesikin nyt voiton vaihtuneen tappioksi, koska henkilö, jolle hän oli lainannut hankintapaperinsa ei voinutkaan maksaa niitä seuraavana päivänä, jolloin lainanantajan piti saada ne takaisin. Se, jolla ei ollut osakkeita, oli siis tullut niitten omistajaksi, sillä hänen täytyi pitää, mitä oli ostanut, voidakseen täyttää sitoumuksensa. Alentamalla hintoja oli hän sotinut omia etujaan vastaan, vaikka luuli "bulleja" vastaan taistelleensa. Kaikki oli paljasta sekasotkua ja mustaa lohduttomuutta. Itse asiassa ei voikaan tavata synkempää huonetta kuin pörssisali, jossa kauhun hirmumyrsky juuri on raivonnut ja jonka sopissa tuulispäät vielä kiiriskelevät ja äskeisestä rymäkästä pelastuneet eivät tiedä, vieläkö se nytkin kokoo voimia uuteen hävitystyöhön ryhtyäkseen.