Perjantaina keskipäivällä heinäkuun 20:ntenä vuonna 1714 murtui Perun valtion siroin silta, syösten viisi matkustajaa alhaalla ammottavaan kuiluun. Tämä silta oli valtatiellä Liman ja Cuzcon välillä ja sadoittain ihmisiä meni sen poikki joka päivä. Sen olivat toistasataa vuotta sitten inkat punoneet pajuista, ja kaupunkiin saapuneet vieraat vietiin aina sitä katsomaan. Se oli vain ohuista vitsoista kyhätty jalkaporras rotkon yli, ja kaiteina oli kuivia köynnöksiä. Hevosten, vaunujen ja kärryjen täytyi kulkea satoja jalkoja alemmaksi päästäkseen lautoilla kapean, vuolaan joen yli; mutta ei kukaan, ei edes varakuningas tai Liman arkkipiispa, olisi seurannut kuormastoaan, vaan käytti mieluummin San Luis Reyn kuuluisaa siltaa. Itse Ranskan Pyhä Ludvig suojeli sitä nimellään ja pienoisella mudasta rakennetulla kirkolla, joka oli joen toisella puolella. Silta näkyi kuuluvan niihin laitteisiin, jotka kestävät iäti, ja käsittämätöntä oli, että se murtuisi. Heti kun joku kuuli tapahtumasta, teki hän ristinmerkin ja laski mielessään milloin itse oli viimeksi mennyt sen poikki ja kuinka pian oli aikonut taas sitä pitkin astua. Ihmiset liikkuivat ikäänkuin huumaantuneina, mutisten itsekseen; he olivat näkevinään putoavansa rotkoon.
Tuomiokirkossa pidettiin suuri surumessu. Uhrien jäännökset yhdisteltiin ja eroteltiin osapuilleen, ja Liman kauniissa kaupungissa vallitsi suuri sydänten tutkistelu. Palvelustytöt toivat takaisin emänniltä varastamiaan rannerenkaita, ja koronkiskurit puhuivat vihaisesti hentomielisille vaimoilleen ammattinsa puolustukseksi. Kuitenkin oli melkein ihmeellistä, että tämä tapaus teki limalaisiin niin syvän vaikutuksen, sillä tämäntapaiset onnettomuudet, joita lakimiehet pöyristyttävästi nimittivät »Jumalan teoiksi», olivat tässä maassa tavallista yleisempiä. Vuoksen hyökyaallot pyyhkäisivät tavantakaa kokonaisia kaupunkeja mukaansa; maanjäristyksiä sattui joka viikko, ja torneja kukistui alati kunnon miesten ja naisten päälle. Kulkutauteja riehui kaikkialla maakunnissa, ja vanhuus niitti muutamia enimmin ihailtavia kansalaisia. Siksi onkin niin hämmästyttävää, että San Luis Reyn sillan sortuminen näin erikoisesti liikutti perulaisia.
Tapaus teki kaikkiin syvän vaikutuksen, mutta ainoastaan yksi henkilö ryhtyi sen johdosta joihinkin toimenpiteisiin, ja se oli veli Juniper.
Niin merkillisten, perättäisten yhteensattumien seurauksena, että niissä melkein täytyy aavistaa korkeampaa tarkoitusta, tämä Pohjois-Italiasta saapunut pieni punatukkainen fransiskaanimunkki oli silloin Perussa intiaaneja käännyttämässä ja joutui tapauksen näkijäksi.
Tuona turmion päivänä oli kovin helteinen ilma auringon ollessa ylimmillään, ja kierrettyään erään mäen veli Juniper pysähtyi kuivaamaan otsaansa ja katselemaan etäisten lumihuippujen sarjaa ja sitten syvälle syöpynyttä, tummien puiden töyhtöjen ja vihreiden lintujen täyttämää rotkoa, jonka yli Pajusilta riippui. Hänen sydämensä riemuitsi; asiat olivat hyvällä tolalla. Hän oli avannut useita hylättyjä pieniä kirkkoja, ja intiaaneja saapui aikaiseen messuun ja huokaili ihmeen hetkellä kuin heidän sydämensä olisivat pakahtumaisillaan. Kenties häneen vaikutti edessä olevien lumihuippujen puhdas ilma, kenties hetkiseksi hivelevä muisto eräästä psalmista sai hänet kohottamaan silmänsä kukkuloita kohti. Joka tapauksessa oli hänen mielensä rauhallinen. Sitten osui hänen katseensa siltaan, ja sillä hetkellä täytti ilman vihlaiseva ääni, ikäänkuin jonkin soittokoneen kieli olisi napsahtanut poikki autiossa huoneessa, ja hän näki sillan taittuvan kahtia ja sinkauttavan viisi sätkyttelevää muurahaisten näköistä olentoa alas rotkoon.
Jokainen muu olisi salaa iloiten tuuminut itsekseen: »Vain kymmenen minuutin matkan päässä minusta…!» Mutta veli Juniperin mielessä välähti toisenlainen ajatus. »Miksi tämä tapahtui noille viidelle?» Jos maailmankaikkeudessa oli laisinkaan suunnitelmaa, jos ihmiselämässä mitään kaavaa, olisi se epäilemättä havaittavissa salaperäisesti uinuvana näissä, joiden elämänlanka niin äkkiä katkaistiin. Joko me elämme sattumalta ja kuolemme sattumalta tai ohjaa elämäämme ja kuolemaamme jokin suunnitelma. Ja sillä hetkellä veli Juniper teki päätöksen tutkia noiden viiden henkilön salaista elämää, jotka nyt putosivat halki ilman, ja etsiä syytä, miksi heidät siepattiin pois.
Veli Juniperista tuntui, että oli jo hyvinkin aika jumaluusopin sijoittua varsinaisten tieteitten joukkoon, ja hän oli jo kauan aikonutkin sen sinne sijoittaa. Mutta tähän asti häneltä oli puuttunut laboratorio. Tosin ei ollut koskaan puuttunut esimerkkejä; epälukuinen joukko hänen paimennettavistaan oli kokenut onnettomuuksia — hämähäkit olivat heitä pistäneet, heidän keuhkonsa olivat saaneet vamman, heidän talonsa olivat palaneet, ja heidän lapsilleen oli tapahtunut sellaista, mistä mieluummin käännämme ajatuksemme pois. Mutta nämä inhimillisen kurjuuden tilanteet eivät koskaan olleet täysin soveltuneet tieteelliselle tutkimukselle.
Niistä oli puuttunut se, mitä kunnon oppineemme myöhemmin nimittivät »puhtaaksi» tai »aidoksi». Niinpä tapaturma oli esimerkiksi johtunut inhimillisestä erehdyksestä, tai siihen oli ollut todennäköisiä aiheita. Mutta San Luis Reyn sillan sortuminen oli aito Jumalan työ. Siitä saatiin täydellinen laboratorio. Ainakin tässä voitiin havaita Hänen tarkoituksensa puhtaina ja tinkimättöminä.
Te ja minä käsitämme, että jos tämä suunnitelma olisi herännyt muiden kuin veli Juniperin aivoissa, olisi se ollut täydellisen epäuskon kukka. Se muistutti niiden korskeiden sielujen ponnistusta, jotka tahtoivat kävellä taivaan permannolla ja rakentaa Babelin tornin sinne päästäkseen. Mutta tällä munkilla ei ollut vähääkään epäilystä siitä, että yritys oli oikea. Hän tiesi vastauksen. Hän vain tahtoi todistaa sen historiallisesti, matemaattisesti niille, jotka hän oli käännyttänyt — vaivaisille, itsepäisille kääntyneille, jotka niin hitaasti käsittivät, että heidän kärsimyksensä olivat järjestetyt heidän elämäänsä heidän omaksi hyväkseen. Ihmiset tiukkasivat aina hyviä, terveitä todistuksia; epäilys versoo alati ihmissydämissä, niissäkin maissa, joissa inkvisitio voi lukea silmistä ajatuksenkin.
Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun veli Juniper oli turvautunut sellaisiin menettelytapoihin. Pitkillä retkillään pitäjästä toiseen, joita hänen täytyi tehdä (viitta käärittynä polvien yläpuolelle, jotta hän voisi nopeammin vaeltaa) hän oli useinkin johtunut uneksimaan kokeista, jotka jokaisen silmissä oikeuttaisivat Jumalan menettelyn ihmisiä kohtaan; esimerkiksi täydellisestä selostuksesta, kuinka oli rukoiltu sadetta ja mitä tuloksia silloin oli saavutettu. Usein hän oli seisonut jonkin pienen kirkkonsa ovella lauman ollessa polvistuneena paahtuneella raitilla. Usein hän oli ojentanut kätensä taivasta kohti ja julistanut loistavaa rituaalia. Ei usein, mutta joskus sentään hän oli tuntenut voiman valtaavan sielunsa ja nähnyt pienen pilven kasaantuvan taivaanrannalle. Monta kertaa kului kuitenkin viikkokausia… mutta miksi niitä ajatella? Eihän hän yrittänyt itselleen vakuutella, että sade ja kuivuus olivat viisaasti järjestetyt.