Näin heräsi päätös hänen sielussaan tämän onnettomuuden hetkellä. Se pakotti hänet kuusivuotiseen aherrukseen, kolkuttelemaan kaikkia Liman ovia, tekemään tuhansia kysymyksiä, täyttämään monia muistikirjoja ponnistellessaan toteamaan sen, että jokainen noista viidestä menetetystä hengestä oli täydellinen kokonaisuus. Jokainen tiesi, että hän valmisteli jonkinlaista muistelmateosta tapaturmasta, ja jokainen oli hyvin avulias ja harhaanjohtava. Jotkut tiesivät hänen toimintansa päätarkoituksenkin, ja hänellä oli ylhäisiä suojelijoita.
Tämän aherruksen tuloksena oli valtava kirja, joka, kuten myöhemmin saamme nähdä, julkisesti poltettiin kauniina kevätaamuna isolla torilla. Mutta siitä oli olemassa salainen jäljennös, ja hyvin monien vuosien kuluttua se suurta huomiota herättämättä joutui San Martinin yliopiston kirjastoon. Siellä se virui isojen puukansiensa välissä kaapissa tomua keräämässä. Se käsittelee tapaturman uhreja toista toisensa jälkeen, selostaen tuhansia pikkuseikkoja, kaskuja ja todistuksia ja päättyen mieltä ylentävään kohtaan, jossa kuvaillaan, miksi Jumala oli viisautensa ilmaisemiseksi valinnut sen henkilön ja sen päivän. Mutta kaikesta uutteruudestaan huolimatta veli Juniper ei koskaan tiennyt doña Marian elämän keskeisintä intohimoa, ei myöskään setä Pion eikä edes Estebanin. Ja eikö ole mahdollista, etten minäkään, joka väitän tietäväni niin paljon enemmän, ole löytänyt ponnen sisintä pontta?
Jotkut sanovat, ettemme koskaan saa tietää ja että me olemme jumalille kuin kärpäset, joita pojat kesäpäivänä tappavat, ja jotkut sanovat päinvastoin, etteivät edes varpuset menetä ainoatakaan sulkaa, jollei Jumalan sormi ole sitä nykäissyt irti.
TOINEN OSA
MONTEMAYORIN MARKIISI; PEPITA
Jokaisen espanjalaisen koulupojan täytyy nykyisin tietää doña Mariasta, Montemayorin markiisittaresta, enemmän kuin veli Juniper kykeni saamaan selville monivuotisilla tutkimuksillaan. Vuosisadan kuluessa hänen kuolemastaan ovat hänen kirjeensä tulleet erääksi espanjalaisen kirjallisuuden muistomerkkejä, ja hänen elämäkertansa on siitä pitäen aina ollut pitkällisten tutkimusten kohteena. Mutta hänen elämänsä kuvailijat ovat yhdessä suhteessa erehtyneet yhtä suuresti kuin munkki toisessa. He ovat koettaneet omistaa hänelle joukon suloja, siirtää hänen elämäänsä ja persoonallisuuteensa jotakin siitä kauneudesta, joka uhkuu hänen kirjeistään, kun taas kaiken todellisen tiedon tästä ihmeellisestä naisesta täytyy lähteä siitä hänelle nöyryyttävästä tosiasiasta, että häneltä on riisuttava kaikki sulot paitsi yksi.
Hän oli verkakauppiaan tytär, ja isä oli hankkinut itselleen limalaisten rahat ja vihan kivenheiton päässä torilta. Tytön lapsuus oli onneton; hän oli ruma ja änkytti; äiti ahdisteli häntä pistosanoilla yrittäessään herättää hänessä jotakin seurapiireissä tarvittavaa viehkeyttä ja pakotti hänet liikkumaan kaupungilla todellisessa jalokivihaarniskassa. Hän eli yksinään ja mietiskeli yksinään. Monta kosijaa ilmaantui, mutta niin kauan kuin hän kykeni, hän taisteli aikansa sovinnaisuuskäsitteitä vastaan ja päätti jäädä naimattomaksi. Kotona oli hermostuneita kohtauksia äidin kanssa, syytöksiä, parkunaa ja ovien paiskelemista. Vihdoin hänet kuusikolmattavuotiaana kytkettiin avioliittoon korskean ja köyhtyneen aatelismiehen kanssa, ja Liman tuomiokirkko oikein suhisi hänen vieraittensa naureskelusta. Hän eli yhä yksinään ja mietiskeli yksinään, ja kun hänelle syntyi kaunis tytär, hän kiintyi tähän epäjumaloivalla rakkaudella. Mutta pieni Clara tuli isäänsä, ollen kylmä ja järkeilevä, korjaili kahdeksanvuotiaana tyynesti äitinsä puhetta ja alkoi pian katsella häntä kummastuneena ja inhoten. Säikähtynyt äiti kävi säyseäksi ja nöyräksi, mutta ei silti voinut hillitä itseään ahdistelemasta doña Claraa huomaavaisuudella ja väsyttävällä rakkaudella. Taaskin oli hysteerisiä syytöksiä, parkunaa ja ovien paiskelemista.
Naimatarjouksista, jotka doña Claralle tehtiin, hän valitsi harkitsevasti sen, joka vaati hänen siirtymistään Espanjaan. Ja Espanjaan hän siis lähti — maahan, josta sai vastauksen kirjeeseen vasta kuuden kuukauden päästä. Hyvästijättö näin pitkän matkan edellä muodostui Perussa varsinaiseksi kirkkojuhlaksi. Laiva siunattiin, ja alan laajentuessa aluksen ja rannikon välillä lauloivat molemmat ryhmät virttä, joka täällä ulkoilmassa ei voinut olla kuulumatta heikolta ja aralta. Doña Clara lähti purjehtimaan ihmeteltävän tyynenä, jättäen äitinsä katselemaan kirkasvärisen laivan jälkeen ja puristamaan kädellään milloin sydäntään, milloin suutansa. Hänen sumentuneissa silmissään hämärtyi kirkas Tyynimeri viiruiseksi, samoin kuin sen yläpuolella alati liikkumattomana riippuvat äärettömät helmiäispilvetkin.
Yksikseen Limaan jääneen markiisittaren elämä kääntyi yhä enemmän sisäänpäin. Hän kävi yhä huolimattomammaksi puvussaan ja, kuten kaikki yksinäiset ihmiset, haasteli ääneensä itsekseen. Koko hänen elämänsä kohdistui hänen sielunsa palavaan keskukseen. Tällä asteella kehittyi loppumattomia vuoropuheluja hänen tyttärensä kanssa, tehtiin mahdottomia sovintoja, sattui alati uusia katumuksen ja anteeksiannon näytelmiä. Kadulla nähtiin vanha nainen, punainen tekotukka hiukan kallellaan toisella korvalla, vasemmassa poskessa vihaista spitaalimaista ihottumaa, oikeassa taas vastaavasti ihomaalin punaa. Hänen leukansa ei ollut koskaan kuiva, hänen huulensa eivät koskaan liikkumatta. Lima oli eriskummaisuuksien kaupunki, mutta täälläkin hän tuli yleiseksi ivan aiheeksi ajellessaan sen kaduilla taikka laahustaessaan ylös sen kirkkojen portaita. Hänen arveltiin olevan alati humalassa. Pahempaakin hänestä puhuttiin, ja alituisesti esitettiin anomuksia, että hänet pantaisiin telkien taakse. Kolme kertaa hänet annettiin ilmi inkvisitiolle, eikä ole mahdotonta, että hänet olisi poltettu, jos hänen vävyllään olisi ollut vähemmän vaikutusvaltaa Espanjassa ja jollei hän tavalla tai toisella olisi kerännyt joitakuita ystäviä varakuninkaan hovissa, jotka sietivät häntä hänen eriskummaisuutensa ja laajan oppineisuutensa vuoksi.
Äidin ja tyttären katkerat välit pahenivat vielä väärinkäsityksistä raha-asioissa. Kreivitär sai sievoisen vuosieläkkeen äidiltään ja runsaasti lahjoja. Doña Clarasta tuli pian Espanjan hovin älyllisesti huomattavin nainen. Kaikki Perun rikkaus ei olisi riittänyt siihen suurenmoiseen tyyliin, jota hän tavoitteli. Omituista kyllä, hänen tuhlaavaisuutensa johtui eräästä hänen luonteensa parhaimmasta piirteestä: hän piti ystäviään, palkollisiaan ja kaikkia pääkaupungin mielenkiintoisia ihmisiä ikäänkuin lapsinaan. Maailmassa näkyi olevankin vain yksi henkilö, jonka hyväksi hän ei ystävällisen avuliaasti uhrautunut. Hänen suojattiensa joukossa oli kartan piirustaja De Blasiis (jonka teos Uuden maailman kartasto omistettiin Montemayorin markiisittarelle Liman hoviherrojen nauraa hohottaessa, kun he lukivat, että tämä oli »kotikaupunkinsa ihailun esine ja lännestä nouseva aurinko»); toinen oli tiedemies Azuarius, jonka käsikirjan nesteiden ominaisuuksista inkvisitio kielsi liian kiihottavana. Vuosikymmenen ajan kreivitär kirjaimellisesti kannatti kaikkia Espanjan taiteita ja tieteitä, eikä ollut hänen syynsä, ettei sillä ajalla mitään ansiokasta valmistunut.