Nelisen vuotta doña Claran lähdön jälkeen sai doña Maria häneltä luvan käydä Euroopassa. Molemmin puolin odotettiin vierailua itsemoitteen höystämin hyvin päätöksin: toinen mieli olla kärsivällinen ja toinen hillitty. Kumpikaan ei siihen kyennyt. Kumpikin kidutti toistaan ja oli menettämäisillään järkensä itsemoitteen ja suuttumuksen purkausten vuorottelevissa vaiheissa. Vihdoin doña Maria nousi eräänä aamuna ennen päivänkoittoa, tohtien ainoastaan suudella ovea, jonka takana hänen tyttärensä nukkui, astui laivaan ja palasi Amerikkaan. Tämän jälkeen täytyi kirjeiden korvata kaikki hellyys, jota hän ei voinut elämässä toteuttaa.

Hänen kyhäämiänsä ovat ne kirjeet, jotka hämmästyttävästi ovat tulleet koululaisten lukukirjoiksi ja kieliopintutkijain muurahaispesäksi. Doña Maria olisi keksinyt neronsa, jollei se olisi ollut hänelle synnynnäinen: niin välttämätöntä oli hänen rakkaudelleen herättää etäisen lapsensa huomiota, kenties ihailuakin. Hän pakotti itsensä lähtemään seuraelämään poimiakseen talteen sen naurettavuuksia, totutti silmänsä tekemään havaintoja, luki kielellisiä mestarituotteitaan kokeakseen niiden vaikutuksen, ja hankki itselleen pääsyn niiden seuraan, jotka olivat kuuluisat keskustelutaidostaan. Yön toisensa perään hän kirjoitteli ja uudestaan kirjoitteli eriskummaisessa palatsissaan noita uskomattomia sivuja, pusertaen epätoivoisesta sielustaan esille älyn ja sulouden ihmeitä, hienoja kuvauksia varakuninkaan hovin elämästä. Tiedämme nyt, että hänen tyttärensä vain vilkaisi näihin kirjeisiin ja että niiden säilymisestä saamme kiittää hänen vävyään.

Markiisitar olisi kummastunut, jos olisi saanut kuulla, että hänen kirjeensä olivat kuolemattomia. Kuitenkin ovat monet arvostelijat moittineet häntä siitä, että hän muka toisella silmällään vilkui tulevaisuuteen, ja osoittelevat monia kirjeitä, joissa ilmeisesti tavoitellaan loistavaa esiintymistä. Heistä näyttää mahdottomalta, että doña Maria olisi tyttärensä huikaisemiseksi uhrannut niin paljon vaivaa kuin useimmat taiteilijat uhraavat huikaistakseen yleisöä. Kuten hänen vävynsäkin he ymmärsivät häntä väärin: kreivi luki mielihyvin hänen kirjeitään, mutta luuli, että hän nautittuaan niiden tyylistä oli poiminut niistä kaiken niiden rikkauden ja tarkoituksen, tajuamatta — kuten useimmat ihmiset eivät sitä tajua — kirjallisuuden koko sisältöä ja ydintä, mikä on sydämen erittelyä. Tyyli on sittenkin vain halpa astia, jossa katkera neste maailmalle tarjotaan. Markiisitar olisi myöskin hämmästynyt kuullessaan, että hänen kirjeensä olivat varsin hyviä, sillä tällaiset kirjoittajat elävät aina oman henkensä ylevässä ilmapiirissä, ja tuotteet, jotka meistä näyttävät ihmeellisiltä, ovat heistä tuskin muuta kuin tavallista jokapäiväistä näpertelyä.

Tämä oli se vanha nainen, joka tuntikausia istuskeli parvekkeellaan, vanhan kummallisen olkihatun luodessa sinipunervan varjon hänen juovikkaille ja kellertäville kasvoilleen. Kuinka usein hän käännellessään kirjoittamiaan sivuja jalokivin koristetuilla käsillään kysyikään itseltään melkein huvittuneena, oliko hänen alituisella sydämentuskallaan elimellinen pohja! Hän kummeksui, voisiko taitava lääkäri viiltämällä haavan tuohon ahdistettuun valtaistuimeen asti vihdoinkin keksiä merkin ja vilkaistessaan ympärilleen luentosalissa huudahtaa oppilailleen: »Tämä nainen on kärsinyt, ja hänen kärsimyksensä on painanut merkkinsä hänen sydämensä rakenteeseen!» Se ajatus oli niin usein juolahtanut hänen mieleensä, että hän kerran mainitsi siitä eräässä kirjeessään; ja hänen tyttärensä torui häntä itseensä sulkeutumisesta ja surun palvonnan kohottamisesta uskonnoksi.

Tietoisuus siitä, ettei hän koskaan saisi vastarakkautta, vaikutti hänen mielipiteisiinsä kuin vuoksi kallioihin. Hänen uskonnollisiin vakaumuksensa se ensiksi koski, sillä kaikki, mitä hän voisi pyytää joltakulta jumalalta tai toivoa sielun kuolemattomuudelta, oli sellainen siunattu paikka, missä tyttäret rakastaisivat äitejään; taivaan muista ihanuuksista hän ei piitannut vähääkään. Sitten hän menetti uskonsa ympärillään häärivien ihmisten vilpittömyyteen. Salatussa mielessään hän kieltäytyi uskomasta, että kukaan (häntä itseään lukuunottamatta) rakasti ketään. Kaikki perheet elivät tapojen sieluttomassa ilmapiirissä ja jakelivat välinpitämättöminä toisilleen valheellisia suudelmia. Hän näki, että tämän maailman lapset hyörivät itsekkyyden rautapaidassa, humaltuneina oman itsensä ihailusta, janoten imartelevaa ylistystä, kuullen vähän siitä, mitä heille sanottiin, järkkymättä lähimpiä ystäviään kohdanneista onnettomuuksista, peläten kaikkia velvollisuuksia, jotka voisivat keskeyttää heidän pitkän seuranpitonsa omien halujensa kanssa. Tällaisia olivat Aatamin jälkeläiset, pojat ja tyttäret, Cathaystä Peruun asti. Ja kun hänen ajatuksensa siellä parvekkeella kääntyivät tälle tolalle, vääntyi hänen suunsa monestikin häpeästä, sillä hän tiesi, että hänkin teki syntiä ja että vaikka hänen rakkautensa tytärtä kohtaan oli kyllin laaja sisältääkseen kaikki rakkauden eri vivahdukset, ei se kuitenkaan ollut ilman tyranniuden häivää: hän ei rakastanut tytärtänsä tyttärensä tähden, vaan itsensä tähden. Hän halusi vapautua tästä epäjalosta kahleesta; mutta intohimo oli liian voimakas taltutettavaksi. Ja sitten värisytti tuolla viheriällä parvekkeella omituinen sota tätä inhottavan rumaa, vanhaa naista, kummallisen turha kamppailu kiusausta vastaan, johon lankeamiseen hän ei koskaan saisi tilaisuutta. Kuinka hän voisi hallita tytärtään, kun tytär piti huolen siitä, että seitsemättätuhatta kilometriä erotti heidät toisistaan? Kuitenkin doña Maria taisteli kiusauksensa peikon kanssa ja koki joka kerta tappion. Hän halusi saada tyttärensä oikein omakseen, toivoi kuulevansa sanat: »Sinä olet äideistä ehdottomasti parhain»; hän ikävöi myös kuulevansa kuiskauksen: »Anna minulle anteeksi!»

* * * * *

Noin kaksi vuotta sen jälkeen, kun hän palasi Espanjasta, tapahtui sarja vähän silmäänpistäviä seikkoja, joilla oli suuri merkitys markiisittaren sisäisessä elämässä. Vain mitä heikoin vihjaus niihin esiintyy hänen kirjeenvaihdossaan, mutta kun se tavataan kirjeessä XXII, joka sisältää muitakin merkkejä, teen parhaani esittääkseni kirjeen alkupuoliskosta käännöksen, liittäen selittäviä huomautuksia:

»Eikö Espanjassa ole lääkäreitä? Missä ovat ne flanderilaiset kunnon miehet, jotka sinua ennen niin suuresti auttoivat? Oi, aarteeni, kuinka voimme kylliksi rangaista sinua siitä, että olet sallinut nuhasi pitkittyä näin monta viikkoa? Don Vicente, rukoilen sinua saattamaan lapseni järkiinsä. Taivaan enkelit, rukoilen teitä saattamaan lapseni järkiinsä. Nyt kun voit paremmin, pyydän sinulta, että ensimmäisen vilustumisoireen sattuessa otat hyvän höyrykylvyn ja menet vuoteeseen. Täällä Perussa minä olen avuton; en voi tehdä mitään. Älä ole itsepäinen, rakkaani. Jumala suojelkoon sinua! Minä liitän tämänpäiväiseen käärööni erään puun pihkaa, jota Santo Tomasin sisaret kaupustelevat ovelta ovelle. Onko siitä juuri apua, sitä en tiedä. Vahinkoa siitä ei voi olla. Sanotaan noiden hupsujen sisarten luostarissaan hengittävän sen käryä keuhkoihinsa niin ahkerasti, etteivät tunne suitsutuksen hajua messussa. Kelpaako se mihinkään, en tiedä; koetahan sitä.

»Ole huoleti, sydänkäpyseni, minä lähetän Hänen Katolisimmalle Majesteetilleen täysikultaiset ketjut.» Hänen tyttärensä oli kirjoittanut hänelle: »Ketjut saapuivat hyvässä kunnossa, ja minä käytin niitä Infanten ristiäisissä. Hänen Katolisin Majesteettinsa oli kyllin armollinen niitä ihaillakseen, ja kun kerroin, että sinä olit ne minulle antanut, pyysi hän onnittelemaan sinua hyvästä maustasi. Älä laiminlyö lähettää hänelle mahdollisimman samanlaisia; lähetä ne heti kamariherran välityksellä.» »Hänen Majesteettinsa ei tarvitse koskaan saada tietää, että minun niiden hankkimiseksi täytyi mennä erään kuvan luo. Muistatko, että San Martinin sakaristossa on Velasquezin maalaama muotokuva varakuninkaasta, joka perusti luostarin, ynnä hänen vaimostaan ja kakarastaan ja että hänen vaimollaan on kultaketjut? Minusta ainoastaan ne ketjut kelpaisivat. Niinpä minä kerran keskiyöllä pujahdin sakaristoon, kiipesin vaatepöydän yli kuin kaksitoistavuotias tyttö ja astuin sisälle. Kangas kesti hetkisen, mutta sitten maalari itse astahti esille avustamaan minua väriaineen läpi. Sanoin hänelle, että Espanjan kaunein tyttö halusi lahjoittaa maailman hienoimmat kultaketjut maailman armollisimmalle kuninkaalle. Niin yksinkertaista se oli, ja siinä me neljä seisoimme haastelemassa hopeanharmaassa hämärässä, jollaisessa Velasquezin taulut niin edukseen esiintyvät. Nyt mietiskelen kullanhohteisempaa valoa, ajattelen mielessäni palatsia: minun pitää viettää iltani Tizianin galleriassa. Sallisikohan varakuningas sen minulle?

»Mutta hänen ylhäisyytensä potee jälleen luuvaloaan. Sanon 'jälleen', koska imarteleva hovi väittää, että hän ajoittain on siitä vapaanakin. Kun tänään on Pyhän Markuksen päivä, lähti hänen ylhäisyytensä yliopistoon, jossa leivottiin kaksikymmentäkaksi uutta tohtoria. Hänet oli tuskin kannettu leposohvaltaan vaunuihin, kun hän parkaisi ja kieltäysi menemästä kauemmaksi. Hänet kannettiin takaisin vuoteeseensa, jossa hän mursi mitä herkullisimman sikaarin ja lähetti noutamaan Pericholen. Ja meidän kuunnellessamme pitkiä oppineita puheita, jotka olivat enemmän tai vähemmän latinaa, hän kuuli meistä kaikki enemmän tai vähemmän espanjaksi kaupungin punaisimmalta ja häijyimmältä huuliparilta.» (Doña Maria rohkeni sittenkin lausua näin, vaikka hän juuri oli tyttärensä viime kirjeestä lukenut: »Kuinka monesti minun täytyykään sinulle sanoa, että pitäisi olla varovaisempi siinä, mitä kirjeissäsi kerrot? Niissä huomaa usein merkkejä siitä, että ne ovat matkalla avatut. Mikään ei voisi olla harkitsemattomampaa, kuin huomautuksesi siitä ja siitä henkilöstä Cuzcossa — tiedät kyllä, ketä tarkoitan. Sellaiset huomautukset eivät ole sukkelia, vaikka Vicente niiden johdosta imartelikin sinua jälkikirjoituksessaan, ja ne voisivat tuottaa meille paljon ikävyyksiä eräiden henkilöiden taholta täällä Espanjassa. En lakkaa ihmettelemästä, etteivät harkitsemattomuutesi jo kauan sitten ole johtaneet siihen, että sinut olisi määrätty siirtymään maatilallesi.»)