»Laivassa teidän täytyy antaa minulle alati jotakin tehtävää. Minä teen mitä tahansa, mitä tahansa. Minä kiipeän korkealle mastoihin ja kiinnitän köysiä; ja minä vartioin kaiken yötä — koska minä, nähkääs, en kuitenkaan nuku hyvin. Ja, kapteeni Alvarado, laivassa te ette saa olla minua tuntevinanne. Olkaa vihaavinanne minua kaikkein enimmin, niin että järjestätte minulle aina tehtävää. Minä en enää voi istua hiljaa pöydän ääressä kirjoittelemassa. Älkää kertoko muille miehille minusta… nimittäin siitä…»
»Kuulin sinun menneen palavaan taloon, Esteban, ja kantaneen sieltä jonkun ulos.»
»Niin. Minä en palanut, en kärventynytkään. Tiedättehän», huudahti Esteban, nojaten pöydän yli, »ettei ihminen saa tappaa itseään; sitähän ei saa tehdä. Jokainen sen tietää. Mutta jos hyppää palavaan rakennukseen jotakuta pelastamaan, niin se ei ole itsemurha. Ja jos rupee matadoriksi ja härkä saa miehen sarviinsa, ei sekään ole itsensä tappamista. Mutta ei saa tahallaan mennä härän eteen. Oletteko koskaan pannut merkille, etteivät eläimet milloinkaan tapa itseään, vaikka niiden tappiolle joutuminen olisi kuinka varmaa? Ne eivät milloinkaan hyppää jokeen tai tee muuta sellaista, vaikka joutuisivatkin varmasti tappiolle. Jotkut väittävät hevosten syöksyvän nuotioihin. Onko se totta?»
»Ei, en luule, että se on totta.»
»En minäkään luule, että se on totta. Meillä oli kerran koira. Hm, minun ei sovi sitä ajatella. Kapteeni Alvarado, tunnetteko abbedissa Maria del Pilarin?»
»Tunnen.»
»Minä haluan antaa hänelle lahjan ennenkuin lähden. Kuulkaahan, kapteeni, minä haluan saada teiltä kaikki palkkani ennen lähtöäni — en minä matkalla rahoja missään tarvitse — ja minä haluan ostaa hänelle lahjan. Lahja ei ole ainoastaan minulta. Abbedissa oli… oli…» Tässä Esteban tahtoi mainita veljensä nimen, mutta ei voinut. Sensijaan hän jatkoi matalammalla äänellä: »Abbedissalla oli joku… hän kärsi kerran vakavan menetyksen. Hän sanoi niin. Minä en tiedä, kuka se oli, ja minä haluan antaa hänelle lahjan. Naiset eivät voi kestää sellaista yhtä helposti kuin me.»
Kapteeni lupasi hänelle, että he aamulla valitsisivat jotakin sopivaa. Esteban jutteli asiasta pitkin ja poikin. Vihdoin kapteeni näki hänen kuukertuvan pöydän alle, ja hän itse nousi ja meni ulos aukeamalle majatalon eteen. Hän katseli Andienvuorten juovaa ja taivaalle alati kerääntyviä tähtisarjoja. Ja siellä maan ja taivaan välillä riippui tuttu haamu hymyillen hänelle — haamu, joka hopeanheleällä äänellä lausui hänelle tuhannetta kertaa: »Älä viivy kauan poissa. Kuule, minusta on tullut iso tyttö, kun sinä palaat.» Sitten hän meni sisälle, kantoi Estebanin huoneeseensa ja istui katsellen häntä pitkän aikaa.
Seuraavana aamuna hän odotteli portaiden alapäässä, kun Esteban ilmestyi.
»Me lähdemme heti, kun sinä olet valmis», sanoi kapteeni.