Kumma kiilto oli palannut nuorukaisen silmiin. Hän sopersi: »Ei, minä en tule. Minä en sentään tulekaan.»
»Häh, Esteban! Mutta sinähän lupasit minulle, että tulet.»
»Se on mahdotonta. Minä en voi tulla mukaanne», ja hän kääntyi nousemaan portaita ylös.
»Tulehan tänne hetkiseksi, Esteban, vain hetkiseksi.»
»Minä en voi lähteä mukaanne. Minä en voi jättää Perua.»
»Minulla olisi sinulle jotakin sanottavaa.»
Esteban tuli alas portaiden juurelle.
»Entä se lahja abbedissa Maria del Pilarille?» kysyi kapteeni hiljaa. Esteban oli ääneti, katsellen pois vuoristoon. »Ethän sinä aikone peruuttaa hänen lahjaansa? Se voisi merkitä hänelle paljon… käsitäthän?»
»Aivan oikein», jupisi Esteban, ikäänkuin syvästi liikuttuneena.
»Niin. Sitäpaitsi on valtameri parempi kuin Peru. Sinä tunnet Liman, Cuzcon ja maantien. Ne eivät enää tarjoa sinulle mitään uutta opittavaa. Ulappaa sinä kaipaat. Ja laivassa sinulla on työtä joka hetki. Minä pidän huolen siitä. Mene nyt panemaan kapineesi kuntoon, ja sitten lähdetään.»