Esteban yritti tehdä päätöstä. Manuel oli aina ollut se, joka oli tehnyt päätökset, eikä Manuelinkaan ollut koskaan tarvinnut tehdä näin suurta päätöstä. Esteban nousi verkalleen portaita. Kapteeni odotti häntä ja odotti niin kauan, että hän jo tuli nousseeksi niiden puoliväliin ja kuunteli. Ensiksi oli äänettömyyttä; sitten kuului sarja rasahduksia, jotka hänen mielikuvituksensa heti tulkitsi. Esteban oli raappinut laastin pois kattoparrusta ja sitoi siihen köyttä. Kapteeni seisoi portailla vavisten. »Kenties se on parasta», tuumi hän itsekseen. »Kenties minun tulisi jättää hänet rauhaan. Ehkä se on hänelle ainoa mahdollinen ratkaisu.» Sitten hän kuullessaan taas rasahduksen työntyi ovea vasten, syöksyi huoneeseen ja tarttui nuorukaiseen. »Menkää pois», huusi Esteban. »Jättäkää minut rauhaan! Älkää tulko sisälle nyt!» Esteban mätkähti suinpäin lattialle. »Minä olen yksin, yksin, yksin», huusi hän. Kapteeni seisoi hänen yläpuolellaan, vahvat sileät kasvot rypistyneinä ja harmaina tuskasta; hän eli uudestaan omat entiset hetkensä. Hän oli maailman kömpelöin puhuja, paitsi merijuttuja tarinoidessaan, mutta on aikoja, jolloin vaaditaan suurta rohkeutta jokapäiväisyyksien lausumiseen. Hän ei voinut olla varma, kuunteliko lattialla viruva olento, mutta hän sanoi: »Me teemme mitä voimme. Me pyrimme eteenpäin, Esteban, parhaamme mukaan. Eihän meidän tovimme ole pitkä. Aika kuluu yhä. Saat ihmeeksesi havaita, kuinka nopeasti se kiitää.»
He lähtivät matkalle Limaan. Heidän päästyään San Luis Reyn sillalle meni kapteeni alas joelle huolehtimaan joidenkuiden kappaletavarat kuljetuksesta, mutta Esteban käveli siltaa pitkin ja putosi sen mukana kuiluun.
NELJÄS OSA
SETÄ PIO; DON JAIME
Eräässä kirjeistään (XXIX:ssä) yrittää Montemayorin markiisitar kuvailla vaikutusta, jonka setä Pio, »iäkäs ilveilijämme», häneen teki: »Olen istunut kaiken aamua vihreällä parvekkeella valmistamassa sinulle tohveliparia, sydänkäpyseni», kirjoittaa hän tyttärelleen.
»Kun kultalanka ei kiinnittänyt koko huomiotani, ehdin tarkata muurahaisjoukon hommia seinällä vieressäni. Jossakin väliseinän takana ne uurastivat uupumatta taloni hävittämisessä. Kolmen minuutin perästä ilmestyi aina pieni työmuurahainen kahden laudan väliin, pudottaen puunmurusen alhaalle lattialle. Sitten se heilutteli tuntosarviaan minua kohti ja palasi kiireisesti salaperäiseen käytäväänsä. Sillä välin tepsutteli sen veljiä ja sisaria edestakaisin eräällä pääkäytävällä, pysähtyen hieromaan toistensa päitä tai, jos niiden tuomat sanomat olivat ensiluokkaisen tärkeitä, vihaisesti kieltäytyen hieromasta tai hierottaviksi antautumasta. Ja heti juolahti mieleeni setä Pio. Miksi? Missä muualla olin nähnyt juuri tuon eleen, jolla hän pysähdyttää vastaantulevan apotin tai hovimiehen palvelijan ja kuiskailee hänelle, huulet uhrinsa korvaa vasten? Ja ennen puoltapäivää jo näinkin hänen rientävän ohi jollakin salaperäisistä asioistaan. Koska olen naisista veltoin ja typerin, lähetin Pepitan noutamaan palasen öljykakkua, jonka panin muurahaisten valtatielle. Samaten lähetin sanan Pizarron kahvilaan, pyytäen lähettämään setä Pion luokseni, jos hän sattuisi pistäytymään siellä ennen auringonlaskua. Minä annan hänelle vanhan, käyristyneen, turkoosilla koristetun salaattihaarukan, ja hän tuo minulle kappaleen uudesta ballaadista d—q—a, jonka Ol—v—s on sepittänyt ja jota jokainen täällä laulaa. Lapseni, sinun tulee saada paras kaikista ja saada se ensimmäiseksi.»
Ja seuraavassa kirjeessä: »Rakkahimpani, setä Pio on maailman ihastuttavin mies, sinun puolisoasi lukuunottamatta. Hän on toiseksi ihastuttavin mies maailmassa. Hänen haastelunsa on lumoavaa. Ellei hän olisi niin huonomaineinen, niin ottaisin hänet kirjurikseni. Hän saisi kirjoittaa kaikki kirjeeni, ja sukupolvet nousisivat ylistämään minua älykkääksi. Ah, mutta hän on niin toukansyömä, taudin ja huonon seuran tärvelemä, että minun täytyy jättää hänet manalaansa. Hän ei ole ainoastaan kuin muurahainen, hän on kuin likainen korttipakka. Ja epäilen, voisiko koko Tyynimeri pestä hänet puhtaaksi ja hyväntuoksuiseksi jälleen. Mutta mitä jumalaista espanjankieltä hän puhuukaan ja mitä siroja ja oivallisia ajatuksia hän sillä lausuu. Sellaiseksi sitä ihminen tulee liikkumalla teatteripiirissä ja kuulemalla ainoastaan Calderónin keskustelua. Ah, kuinka tämän maailman laita onkaan, sydänkäpyseni, kun se moista henkilöä niin pahoin pitelee? Hänen silmänsä ovat surulliset kuin lehmän, joka on erotettu kymmenennestä vasikastaan.»
Teidän on ensiksikin tiedettävä, että tämä setä Pio oli Camila Pericholen »kamarineito». Hän oli myös Camilan laulunopettaja, hänen kampaajansa, hänen hierojansa, hänen esilukijansa, hänen juoksupoikansa, hänen pankkiirinsa; huhu lisäsi — hänen isänsä. Niinpä hän opetti tytölle esitettäviä teatteriosiakin. Kaupungilla kuiskailtiin, että Camila osasi lukea ja kirjoittaa. Tämä kohteliaisuus oli perusteeton; hänen puolestaan luki ja kirjoitti setä Pio. Teatterikauden ollessa parhaimmillaan otti seurue ohjelmaansa pari kolme uutta näytelmää viikossa, ja kun jokaisessa oli pitkä ja kukkakielinen osa Pericholelle, ei niiden ulkoa oppiminen ollut mikään helppo tehtävä.
Peru oli viidessäkymmenessä vuodessa muuttunut rajamaakunnasta elpyväksi valtioksi. Harrastus musiikkiin ja teatteriin oli siellä tavattoman suuri. Lima vietti juhlapäiviään kuulemalla Tomas Luis da Vittorian messuja aamuisin ja Calderónin helskyvää runoutta iltaisin. Totta kyllä, että limalaisilla oli taipumusta pistää jokapäiväisiä renkutuksia mitä oivallisimpiin huvinäytelmiin ja joitakuita itkuisia aiheita mitä vakavimpaan musiikkiin; mutta he eivät ainakaan vaivautuneet joutavaa kunnioitusta teeskentelemään. Jos limalaiset eivät olisi pitäneet sankarinäytelmistä, olisivat he epäröimättä jääneet kotiin, ja jos he olisivat olleet kuuroja moniääniselle soitolle, ei mikään olisi ehkäissyt heitä menemästä aikaisempaan jumalanpalvelukseen. Kun arkkipiispa palasi lyhyeltä matkalta Espanjasta, kyseli koko Lima: »Mitä hän on tuonut?» Vihdoin levisi uutinen kaupungilla, että hän oli palannut mukanaan nidoksittain messuja ja hengellisiä laulukappaleita Palestrinalta, Moralesilta ja Vittorialta sekä kolmekymmentäviisi Tirso de Molinan, Ruiz de Alarçonin ja Moreton näytelmää. Pidettiin kansallisjuhla hänen kunniakseen. Kuoripoikain koulu ja teatterin vihreä sali sullottiin täyteen lahjoja: vihanneksia ja viljaa. Kaikki olivat halukkaat ruokkimaan moisen kauneusmäärän tulkitsijoita.
Tämä oli se teatteri, jossa Camila Perichole vähitellen saavutti maineensa. Niin rikas oli ohjelmisto ja niin luotettava kuiskaajankoppi, että harvoja näytelmiä esitettiin useammin kuin neljä kertaa teatterikaudella. Ohjaajalla oli koko seitsemännen toista vuosisadan espanjalaisen näytelmäkirjallisuuden rehevä kukkatarha käytettävissään, joukossa monta kappaletta, jotka nyt ovat meiltä hävinneet. Perichole oli esiintynyt sadassa kappaleessa, jotka yksinomaan Lope de Vega oli kirjoittanut. Näinä vuosina oli Limassa monta ihastuttavaa näyttelijätärtä, mutta ei ketään häntä parempaa. Paikkakuntalaiset olivat liian etäällä Espanjan teattereista todetakseen, että hän oli paras koko espanjankielisessä maailmassa. He kaipailivat vilahdusta Madridin tähdistä, joita eivät olleet koskaan nähneet ja joilla otaksuivat olevan joitakin epämääräisiä uusia loistopuolia. Ainoastaan yksi henkilö tiesi varmasti, että Perichole oli suuri taiteilijatar, ja se oli hänen holhoojansa, setä Pio.