Setä Pio oli syntyisin hyvästä kastilialaisesta suvusta, mutta äpärä. Kymmenvuotiaana hän karkasi Madridiin isänsä maatilalta, eikä häntä kovin uutterasti etsittykään. Senjälkeen hän eli yksinomaan älykkyytensä varassa. Hänellä oli seikkailijan kuusi ominaisuutta: hän muisti hyvin nimet ja kasvot, osaten helposti muuttaa omansa, hän oli kielitaitoinen; ehtymättömän neuvokas; salaperäinen; hän osasi antautua keskusteluun outojen kanssa; ja hänellä oli se omantunnon väljyys, joka johtui halveksimisesta uneliaita rikkaita, hänen uhrejaan kohtaan. Kymmenennestä viidenteentoista ikävuoteensa hän jakeli kauppiaiden ilmoituslippuja, piteli hevosia ja kävi luottamusta vaativilla asioilla. Viidennestätoista kahdenteenkymmenenteen vuoteen hän kesytteli karhuja ja käärmeitä kierteleville sirkuksille; hän keitti ja sekoitti punsseja; hän hiiviskeli kalleimpien kapakoiden eteisissä ja kuiskaili tietoja matkustajien korviin — usein ei mitään epäiltävämpää kuin että jonkun ylhäisen perheen oli pakko myydä hopeansa ja ettei se siis tarvinnut hopeasepän palveluksia. Hän oli suhteissa kaikkiin kaupungin teattereihin ja osasi paukuttaa käsiään kuin kymmenen miestä. Hän levitti juoruja niin ja niin paljosta jutulta. Hän möi huhuja vuodentulosta ja maanarvosta. Hänen ollessaan kahdenkymmenen ja kolmenkymmenen ikävuoden välillä tulivat hänen palveluksensa tunnustetuiksi varsin korkeissa piireissä, — hallitus lähetti hänet yllyttämään joitakuita arastelevia kapinallisia vuoristossa, jotta hallitus sitten voisi saapua heidät arastelematta nujertamaan. Hänen varovaisuutensa oli niin suuri, että ranskalainen puolue käytti häntä, vaikka tiesi itävaltalaisenkin puolueen häntä käyttävän. Hänellä oli pitkiä haastatteluja prinsessa des Ursinsin kanssa, mutta hän tuli ja meni takaportaita. Tässä vaiheessa hänen ei enää tarvinnut järjestää herrasmiehille huveja tai kylvää pieniä parjauksen toukoja niistä satoa korjatakseen.
Hän ei koskaan puuhaillut samaa enempää kuin kaksi viikkoa kerrallaan, silloinkaan, kun siitä oli tavatonta voittoa tulossa. Hänestä olisi voinut tulla sirkusjohtaja, teatteritirehtööri, muinaisesineiden kauppias, italialaisten silkkien maahantuottaja, armeijan tavaranhankkija, talojen ja maatilojen välittäjä tai huvitusten ja ilojen myyjä. Mutta hänen persoonallisuutensa näkyi saaneen piirteekseen jonkin sattuman tai ehkä lapsuuden ihannoitujen muistojen vaikutuksesta vastenmielisyyden omistaa mitään, sitoutua mihinkään, tehdä mitään pitkäaikaisia sopimuksia. Tämäpä esti hänet varastamastakin. Hän oli varastanut muutaman kerran, mutta voitto ei ollut osoittautunut riittäväksi karkottamaan hänen pelkoaan joutua lukkojen taakse. Hän oli kyllin ovela itse tapahtumapaikalla livistämään kaikilta maailman poliiseilta, mutta mikään ei voinut suojella häntä vihollisten panettelulta. Samaten hänen oli täytynyt joksikin aikaa ryhtyä inkvisition urkkijaksi, mutta nähtyään joitakuita uhrejaan kuljetettavan pois huppupäin hän tunsi, että hän saattaisi kietoutua laitoksen verkkoihin, jonka liikkeet eivät olleet ennakolta laskettavissa.
Lähennellessään kahdennettakymmenettä ikävuottaan setä Pio joutui selvästi huomaamaan, että hänen elämällään oli kolme päämäärää. Ensiksikin oli tämä omituisin muodoin ilmenevä riippumattomuuden tarve, nimittäin halu olla vaihteleva, salaperäinen ja kaikkitietävä. Hän oli valmis uhraamaan julkisen elämän arvoasteet, jos vain salaisesti saattoi tuntea voivansa katsella alas ihmisiin pitkän välimatkan päästä, tietäen heistä enemmän kuin mitä he itse tiesivät ja tietäen sellaista, mikä sopivassa tilaisuudessa saattoi johtaa toimintaan ja tehdä hänet välittäjäksi valtioiden ja yksityisten asioissa.
Toiseksi hän tahtoi aina olla kauniiden naisten lähellä, joita hän palvoi sanan parhaimmassa ja huonoimmassa merkityksessä. Heidän läheisyytensä oli hänelle yhtä välttämätön kuin hengittäminen. Hänen kunnioituksensa kauneutta ja suloja kohtaan oli jokaisen nähtävissä ja naurettavissa, ja niin hyvin teatterin ja hovin kuin ilopaikkojenkin naiset rakastivat hänen asiantuntemustaan. He kiduttivat ja herjasivat häntä, kysyivät häneltä neuvoa ja tunsivat erikoista mielihyvää hänen järjettömästä kiintymyksestään. Hän kärsi urheasti heidän raivoaan ja häijyyttään ja oli aina valmis kuivaamaan heidän luottamukselliset kyyneleensä; hän ei muuta pyytänyt kuin, että hänet satunnaisesti otettiin vastaan, että hänelle osoitettiin luottamusta ja että hänen sallittiin säyseän ja hiukan hupakon koiran lailla liikuskella heidän huoneissaan ja kirjoittaa heidän kirjeitään. Hänellä oli ehtymätön uteliaisuus tietää, mitä heidän mielessään ja sydämessään liikkui. Hän ei milloinkaan odottanut heiltä rakkautta (lainataksemme hetkiseksi sanan toisen merkityksen); siinä tarkoituksessa hän tuhlaili rahojaan kaupungin hämärämmissä kortteleissa ja esiintyi aina epätoivoisen vähäpätöisenä viiksen- ja parranhuiskuineen ja suurine, naurettavan surumielisine silmineen. Nämä olivat hänen seurakuntansa; heiltä hän sai nimen »setä Pio», ja heidän joutuessaan pulaan hän enimmin paljasti itsensä; kun he menettivät muiden suosion, lainasi hän heille rahoja; kun he olivat sairaina, korvasi hän heidän rakastajiensa viilenevän kiintymyksen ja heidän palvelustyttöjensä ärtyisyyden; kun aika tai tauti riisti heiltä heidän kauneutensa, palveli hän heitä vielä heidän kauneutensa muiston vuoksi; ja kun he kuolivat, oli hänen surunsa sitä rehellistä surua, joka seurasi heitä mahdollisimman kauaksi heidän viimeisellä matkallaan.
Kolmanneksi hän tahtoi olla niiden läheisyydessä, jotka rakastivat espanjalaista kirjallisuutta ja sen mestariteoksia, varsinkin teatterissa. Hän oli ammentanut kaikki nuo aarteet itselleen lainaamalla tai varastamalla suojelijoittensa kirjastoista, raviten itseään salassa — ikäänkuin hurjan elämänsä kulissien takana. Hän halveksi niitä mahtavia henkilöitä, jotka kaikesta kasvatuksestaan ja tottumuksestaan huolimatta eivät näkyneet moisesta välittävän eivätkä kummeksuen ihailleet Calderónin ja Cervantesin ihmeellisesti sommiteltuja lauseita. Hän halusi itsekin rustailla runoja. Hän ei koskaan saanut havaita, että monet niistä ivallisista lauluista, joita hän oli kirjoitellut laulunäytelmäteattereille, ovat siirtyneet kansanmusiikkiin ja kajahdelleet kaikkialla pitkin valtateitä.
Seurauksena eräästä sellaisesta rettelöstä, jollaisia porttoloissa niin luontevasti sattuu, kävi hänen elämänsä liian tukalaksi, ja hän muutti Peruun. Täällä setä Pio oli vielä häilyväisempi kuin Euroopassa. Jälleen hän puuhasi maatilojen kaupoissa, sirkuksissa, ilopaikoissa, kapinoissa ja muinaisesineiden ostossa ja myynnissä. Muuan kaksimastoinen kiinalainen laiva oli ajelehtinut Kantonista Amerikkaan; hän raahasi maihin tummanpunaista porsliinia sisältävät tavarakääröt ja möi maljakot harvinaisuuksien kerääjille. Hän otti selvän inkojen tehokkaimmista rohdoista ja aloitti tuottavan pilleriliikkeen. Neljän kuukauden kuluttua hän tunsi jokseenkin jokaisen limalaisen. Sitten hän lisäksi tutustui monen kymmenen rantakaupungin, kaivosleirin ja sisämaan siirtokunnan asujamistoon. Hänen oikeutuksensa olla kaikkitietävä perustui yhä suurempaan todennäköisyyteen.
Varakuningas keksi setä Pion, havaitsi hänen moninaiset tietonsa ja käytti hänen palveluksiaan monissa asioissa. Arvostelukykynsä riutuessa oli don Andrés säilyttänyt yhden lahjan: hänellä oli mestarillinen taito käsitellä uskottuja palvelijoitaan. Hän kohteli setä Pioa perin tahdikkaasti ja jotenkuten kunnioittavastikin; hän käsitti, mihin toimiin tätä ei sopinut pyytää, ja ymmärsi myöskin hänen tarpeensa saada vaihtelua ja hengähdysaikaa. Setä Pio puolestaan alati kummeksi, että ruhtinas käytti niin vähän hyväkseen asemaansa hankkiakseen valtaa, tyydyttääkseen mielijohteitaan tai vaikkapa vain nauttiakseen toisten ihmisten kohtaloiden määräilystä; mutta palvelija rakasti herraansa, koska jälkimmäinen kykeni esittämään lauseita kaikistakin Cervantesin teosten johdannoista ja koska hänen kielessään oli vielä hiukan kastilialaista vivahdusta. Monena aamuna setä Pio tuli palatsiin käytävien kautta, joissa ei osunut vastaan kuin joku rippi-isä tai uskottu öykkäri, ja istui varakuninkaan seurassa tämän juodessa aamusuklaatansa.
Mutta kaikesta hommailustaan huolimatta ei setä Pio tullut rikkaaksi. Olisi voinut sanoa, että hän luopui yrityksestä, milloin se uhkasi käydä tuottavaksi. Vaikkei kukaan sitä tiennyt, omisti hän talon. Se oli täynnä koiria, jotka saivat rauhassa lisääntyä, ja ylimmäinen kerros oli varattu linnuille. Mutta tässäkin kuningaskunnassaan hän tunsi itsensä yksinäiseksi ja oli yksinäisyydestään ylpeä, ikäänkuin siihen sisältyisi jotakin ylemmyyttä. Vihdoin hänelle sattui seikkailu, joka tuli kuin taivaanlahjana ja yhdisti hänen elämänsä kolme suurta päämäärää: hänen intohimoisen halunsa tarkastella muiden elämää, kauniiden naisten palvomisen ja espanjalaisen kirjallisuuden aarteiden ihailun. Hän keksi Camila Pericholen.
Tytön oikea nimi oli Micaela Villegas. Hän lauleli kahviloissa kaksitoistavuotiaana, ja setä Pio oli aina ollut kahvilaelämän sielu. Nyt hän istuessaan kitaransoittajien keskellä ja katsellessaan tätä ballaadeja laulavaa kömpelöä tyttöä, joka yritti matkia jokaista kokeneemman, ennen häntä esiintyneen laulajan äänenvärähdystä, sai päähänsä näytellä Pygmalionin osaa. Hän osti tytön. Sensijaan että Camila oli ennen nukkunut viinisäiliöön suljettuna hän sai nyt makuupaikan setä Pion talossa, ja jälkimmäinen kirjoitti hänelle lauluja, opetti hänet kuuntelemaan oman äänensä sointuja ja osti hänelle uuden puvun. Aluksi tyttö ei osannut muuta kuin ihmetellä, ettei häntä enää piiskattu, että hänelle tarjottiin lämpimiä liemiä ja että hänelle opetettiin jotakin. Mutta setä Pio itse hämmästyi todella. Hänen äkillisestä päähänpistosta johtunut kokeensa oli menestynyt aavistamattoman hyvin. Pieni kaksitoistavuotias, hiljainen ja aina hiukan nyrpeä lapsi ahersi minkä ennätti. Setä Pio järjesti hänelle loppumattomia harjoituksia näyttelemisessä ja mimiikassa, antoi hänelle tehtäviä laulun ilmapiirin tajuamisessa, vei hänet teattereihin ja opetti huomaamaan kaikki esityksen yksityiskohdat. Mutta naisena Camila tuotti hänelle suurimman ihmeen. Pitkät käsivarret ja sääret muovautuivat vihdoin sopusuhtaisiksi mitä siroimman ruumiin kanssa. Melkein karkeat ja nälkäiset kasvot tulivat kauniiksi. Tytön koko luonne muuttui lempeäksi ja salaperäiseksi, ja hän kehittyi eriskummaisen viisaaksi, mikä kaikki oli setä Pion ansiota. Camila ei huomannut hänessä mitään vikaa ja oli häntä kohtaan järkkymättömän uskollinen. He rakastivat toisiaan syvästi, mutta intohimottomasti. Setä Pio kavahti pientä hermostunutta varjoa, joka häilähti tytön kasvoille, jos hän tuli liian lähelle. Mutta juuri tästä kieltäymyksestä puhkesikin se hellyyden tuoksu, se intohimon henki, joka mitä odottamattomimmissa suhteissa voi saada kokonaisen tuskastuttavalle velvollisuudelle uhratun elämänkin kulumaan ihanana unelmana.
He matkustelivat paljon, etsiskellen uusia kapakoita, sillä kahvilalaulajattaren suurimpana vetovoimana on aina hänen uutuutensa. He samosivat Meksikkoon, ylimääräiset vaatteensa kiedottuina samaan huiviin. He nukkuivat rannoilla; heitä piestiin Panamassa, ja he joutuivat haaksirikkoisina joillekin pienoisille, linnunlannan peittämille Tyynenmeren saarille. He tallustivat viidakoiden läpi, varovaisesti pujotellen käärmeiden ja kuoriaisten keskellä. Hätätilassa he pestautuivat elonkorjaajiksi. Mikään ei ollut heille kovin hämmästyttävää.