Nyt alkoi tytölle vielä vaikeampi harjoitusjakso, sellainen työskentely, joka pikemminkin muistutti nuorallatanssijaksi valmistumista. Opetusta häiritsi jonkin verran se, että tyttö kohosi hyvin nopeasti yleisön suosioon, ja silloin uhkasi se vaara, että hänen saamansa tunnustus tekisi hänet liian pian tyytyväiseksi saavutuksiinsa. Setä Pio ei häntä oikeastaan koskaan lyönyt, mutta hän käytti ivaa, joka oli omalla tavallaan pelottavaa.
Esityksen loputtua oli Camilalla tapana palata pukuhuoneeseensa, tavaten setä Pion jossakin sen nurkassa huolettomasti viheltelemässä. Hän arvasi heti suojelijansa mielentilan ja huudahti vihaisesti:
»No, mitä nyt? Jumalan äiti, Jumalan äiti, mitä nyt taas?»
»Ei mitään, pikku helmeni. Pikku Camilani, paras Camila, ei mitään.»
»Siinä oli jotakin, mistä ette pitänyt, senkin häijy, vikoja etsivä ryökäle. No, antaapa kuulua, mitä se oli? No, minä olen valmis.»
»Ei, kultakalaseni, ihastuttava aamutähti, kyllä kai sinä koetit parastasi.»
Vihjaus, että hänen lahjansa taiteilijana olivat rajoitetut ja että eräät voitonseppeleet jäisivät iäti saavuttamatta, vimmastutti Camilaa joka kerta. Silloin häneltä herahti itku. »Kunpa en olisi koskaan teihin tutustunut! Te myrkytätte koko minun elämäni. Ajattelettehan te, että minä suoriuduin huonosti. Teitä huvittaa väittää, että se meni huonosti. Hyvä sitten, pitäkää suunne kiinni.»
Setä Pio vihelteli edelleen.
»Tiedän kyllä, että esitin osani heikosti tänä iltana, eikä teidän ole tarvis sitä minulle sanoa. Kas niin, menkää nyt tiehenne. Minä en halua nähdä teitä lähelläni. Sen osan esittäminen oli vaikeata muutoinkin — ja sitten tapaan teidät tuollaisena.»
Äkkiä setä Pio kumartui eteenpäin ja kysyi kiukkuisen pontevasti:
»Miksi sinä lausuit sen puheen vangille niin nopeasti?»