Vihdoin abbedissa kertoi hänelle Pepitasta, Estebanista ja Camilan vierailusta. »Kaikki olemme hairahtuneet. Ihminen tahtoo tulla rangaistuksi. Ihminen on halukas kaikenlaisiin sovitustöihin, mutta tiedättekö, tyttäreni, että rakkaudessa — tuskin sen tohdin sanoa, — mutta rakkaudessa eivät edes erehdyksemme näy voivan käydä pitkäaikaisiksi?»
Kreivitär näytti abbedissalle doña Marian viimeisen kirjeen. Äiti Maria ei tohtinut lausua ääneensä, kuinka suuresti hän ihmetteli, että tuollaisia sanoja — sanoja, joita sittemmin koko maailma on riemuiten toistellut — voisi pulputa esille Pepitan emännän sydämestä. — Opi nyt, — kehotti hän itseään, — opi vihdoinkin tajuamaan, että kaikkialta voi odottaa jotakin kaunista ja jaloa. — Ja hän tunsi itsensä ylen iloiseksi kuin nuori tyttö tästä uudesta todistuksesta, että ne luonteenpiirteet, joita hän elämässä etsi, olivat kaikkialla, että maailma oli valmis. »Tahdotteko osoittaa minulle ystävällisyyttä, tyttäreni? Sallittuko minun näyttää teille työni?»
Aurinko oli mennyt mailleen, mutta abbedissa opasti lyhty kädessä vierastaan käytävästä toiseen. Doña Clara näki vanhat ja nuoret, sairaat ja sokeat, mutta kaikkein enimmin hän katseli tuota väsynyttä, kirkashenkistä vanhaa naista, joka häntä saatteli. Abbedissa seisahtui joskus ovikäytävään ja sanoi äkkiä: »En voi karkoittaa mielestäni sitä ajatusta, että jotakin voitaisiin tehdä kuuromykille. Minusta tuntuu, että joku kärsivällinen ihminen voisi… voisi keksiä heille kielen. Tiedättehän, että niitä on Perussa sadoittain. Muistatteko, olisiko kukaan Espanjassa heitä varten keksinyt mitään keinoa? No, kerran vielä keksitään.» Tai hetkistä myöhemmin: »Kuulkaahan, minä ajattelen yhä, että jotakin voitaisiin tehdä mielisairaiden hyväksi. Minä, nähkääs, olen vanha enkä voi matkustaa sinne, missä tällaisia asioita pohditaan, mutta minä tarkkaan heitä toisinaan, ja minusta näyttää… Espanjassahan kai nykyisin ollaan heitä kohtaan suopeita? Minusta näyttää, että tässä on jotakin salaista, meiltä kätkettyä, melkein käsivartemme ulottuvissa. Jos joskus Espanjassa kuulette jotakin, mistä olisi meille apua, ettekö kirjoittaisi minulle kirjettä… jollei teillä ole liian kiirettä?»
Vihdoin, sitten kun doña Clara oli nähnyt keittiötkin, abbedissa sanoi: »Nyt suonette minulle anteeksi, sillä minun pitää mennä heikoimpien sairaiden suojaan lausuakseni heille muutamia sanoja, joita he ajattelisivat, kun eivät voi nukkua. Minä en pyydä teitä tulemaan sinne kanssani, sillä te ette ole tottunut sellaiseen — sellaiseen voihkinaan ja muuhun. Muutoin puhunkin heille vain niinkuin puhutaan lapsille.» Hän vilkaisi vieraaseensa, kaino, kaihoisa hymy huulillaan. Äkkiä hän katosi hetkiseksi ja palasi erään avustajattarensa kanssa, johon sillalla sattunut tapaturma oli myöskin koskenut ja joka oli aikaisemmin ollut näyttelijätär. »Hän jättää minut», sanoi abbedissa, »ryhtyäkseen johonkin työhön kaupungilla, ja puhuttuani täällä minunkin pitää jättää teidät molemmat, sillä jauhokauppias ei odota minua kauemmin, ja haastelumme vie pitkän ajan.»
Mutta doña Clara seisoi ovella, abbedissan puhutellessa heitä lamppu laskettuna lattialle viereensä. Äiti Maria seisoi selin ovenpieltä vasten; potilaat lepäsivät riveissä, katsellen kattoon ja koettaen pidätellä henkeään. Hän haasteli sinä iltana kaikista, jotka olivat ulkona pimeydessä (hän ajatteli vain Estebania, ajatteli vain Pepitaa), joilla ei ollut ketään, kenen puoleen kääntyä ja joita maailma ehkä murjoi vielä enemmän, ilman tarkoitusta. Ja ne, jotka lepäsivät täällä vuoteillaan, tunsivat olevansa turvassa, jonka abbedissa oli heille valmistanut. Täällä oli valoa ja lämpöä, ja ulkona oli pimeys, jonne he eivät haluaisi, vaikka pääsisivät vapaiksi tuskasta ja kuolemastakin. Mutta hänen puhuessaankin liikkui hänen sielunsa pohjalla toisia mietteitä. — Nytkään — ajatteli hän, — tuskin kukaan muu muistaa Estebania ja Pepitaa kuin minä itse. Camila muistelee ainoastaan poikaansa ja setä Pioa, tämä rouva ainoastaan äitiään. Mutta pian me kuolemme, ja kaikki muisto noista viidestä häipyy maan päältä; ja meitä itseämme rakastetaan hetkinen ja sitten meidät unohdetaan. Mutta rakkaus on ollut kylliksi; kaikki rakkauden sykähdykset palaavat rakkauteen, joka ne synnytti. Muistokaan ei ole rakkaudelle välttämätön. On olemassa elävien maa ja kuolleiden maa, ja siltana niiden välillä on rakkaus, ainoa, mikä jää jäljelle, ainoa, millä on tarkoitusta.