Ja sitten Camilan pitkäaikaisen epätoivon, hänen varhaisista tyttövuosista jatkuneen yksinäisen, itsepintaisen epätoivonsa tyrsky purkautui ja hän sai levon tässä tomuisessa, ystävällisessä helmassa sisar Juanan suihkulähteiden ja ruusujen keskellä.
* * * * *
Mutta missä olisi kylliksi kirjoja sisältääkseen nämä tapaukset, jotka eivät olisi olleet samat ilman sillan sortumista? Sellaisten joukosta valitsen vielä yhden.
»Abuirren kreivitär haluaa teitä tavata», virkkoi maallikkosisar abbedissan toimiston ovelta.
»No», kysyi abbedissa laskien kynän kädestään, »kuka hän on?»
»Hän on juuri saapunut Espanjasta. En muuta tiedä.»
»Oh, rahoja, Inez, rahoja sokeainkotiani varten. Nopeasti, pyydä hänet sisälle.»
Pitkä, jokseenkin raukea kaunotar astui huoneeseen. doña Clara, joka tavallisesti oli niin tyyni ja asiallinen, näytti kerran hämmentyneeltä. »Onko teillä kiirettä, rakas äiti? Saanko hetkisen puhutella teitä?»
»Minä olen vapaa, tyttäreni. Suokaa anteeksi vanhan naisen muistamattomuus; olenko tuntenut teidät jo ennemmin?»
»Äitini oli Montemayorin markiisitar…» doña Clara arveli, ettei abbedissa ollut ihaillut hänen äitiään, eikä halunnut sallia vanhemman naisen puhua ennenkuin hän itse oli pitkässä intohimoisessa esityksessä puolustanut doña Mariaa. Raukeus hävisi hänen itsesoimaukseensa.