»Minä olin näyttelijätär, minä olin Perichole.»
»Ah niin. Olenkin jo pitkän aikaa halunnut tutustua teihin, mutta minulle sanottiin, että te ette halunnut näyttäytyä. Tekin, tietääkseni, menetitte San Luis Reyn sillan sortumisessa…»
Camila nousi ja horjui. Siinä taaskin tuo tuskan ota, kuolleiden kädet, joita hän ei voinut tavoittaa. Hänen huulensa olivat kalpeat. Hänen tukkansa harjasi abbedissan povea: »Äiti, mitä minun on tehtävä? Minä olen ihan yksin. Minulla ei ole mitään maailmassa. Minä rakastan heitä. Mitä minun on tehtävä?»
Abbedissa katsoi häneen tarkasti. »Tyttäreni, täällä on kuuma. Menkäämme puutarhaan. Siellä voitte levähtää.» Hän viittasi erästä luostarin tyttöä tuomaan vettä. Hän jatkoi puhuen konemaisesti Camilalle: »Minä olen jo pitkän aikaa halunnut teihin tutustua, señora. Jo ennen sitä tapaturmaa halusin hartaasti teidät tuntea. Minulle kerrottiin, että kun esitettiin autos sacramentales, te olitte hyvin suuri ja kaunis näyttelijätär Belsazarin pidoissa.»
»Oi, äiti, ette saa noin sanoa. Minä olen syntinen. Te ette saa noin sanoa!»
»Kas tässä, juokaa tämä, lapseni. Meillä on kaunis puutarha, eikö teidänkin mielestänne?» Te tulette usein meitä katsomaan ja jonakin päivänä tapaatte sisar Juanan, joka on ylipuutarhurimme. Ennenkuin hän astui luostariin, hän oli tuskin koskaan nähnyt puutarhaa, sillä hän työskenteli kaivoksissa ylhäällä vuoristossa. Nyt kaikki kasvaa hänen hoidossaan. On kulunut vuosi onnettomuudestamme, señora. Minä menetin kaksi, jotka olivat lapsina olleet orpokodissani, mutta tehän menetitte oman lapsenne?»
»Niin, äiti.»
»Ja hyvän ystävän?»
»Niin, äiti.»
»Kertokaa minulle…»