Saapui pieni lähetystö Puerton kylästä, ja Nina (hyvyys 2, hurskaus 5, hyödyllisyys 10) ja muut seisoivat nolostuneina, jopa hämmästyneinä, kun heidän pieni munkkinsa uhrattiin ahneille liekeille. Silloinkin, vielä silloinkin värähti hänen sydämessään itsepintainen hermo tiukaten, ettei ainakaan pyhä Fransiskus olisi häntä kokonaan tuominnut, ja — tohtimatta vedota suurempaan nimeen, koska hän näkyi niin helposti erehtyvän näissä asioissa — hän huusi kahdesti pyhää Fransiskusta, heittäytyi liekkiä vasten ja kuoli hymyhuulin.
Surumessun päivä oli kirkas ja lämmin. Mustat silmät ammollaan pelonsekaisesta kunnioituksesta tulvivat limalaiset katuja pitkin tuomiokirkkoonsa ja seisoivat töllistellen mustaan sametti- ja hopearöykkiöön. Ihmeellisten ja melkein puisevien vaatteittensa kehyksessä hikoili arkkipiispa korokkeellaan, silloin tällöin tuntijan korvalla tarkaten Viktorian kontrapunktien hiveleviä sointuja. Kuoro oli uudestaan opiskellut ne sivut, jotka Tomas Luis oli hyvästinään musiikille säveltänyt ystävälleen ja suojelijalleen Itävallan keisarinnalle, ja kaikki tuo suru ja sulous, kaikki espanjalainen realismi, joka tihkui italialaisen tyylin läpi, kohosi ja laski mantiljain meren yli. Virkaväreissään ja höyhenkoristuksissaan polvistui don Andrés sairaana ja tuskastuneena. Hän tiesi, että väkijoukko vilkui häneen salavihkaa, odottaen hänen näyttelevän ainoan poikansa menettäneen isän osaa. Hän mietti, oliko Perichole ehkä saapuvilla. Hänen ei ollut koskaan tarvinnut olla näin kauan tupakoimatta. Kapteeni Alvarado tunkeutui hetkiseksi sisälle päiväpaisteiselta torilta. Hän vilkaisi mustien hiuksien ja pitsien pensaston yli kynttiläkulkueeseen ja suitsutusten savurihmoihin. — Kuinka valheellista, kuinka epätodellista! — jupisi hän ja livahti jälleen ulos. Hän käveli alas meren rannalle ja istahti aluksensa reunalle, tuijottaen kirkkaaseen veteen. — Onnellisia ovat hukkuneet, Esteban, — virkkoi hän.
Uutimien takana istui abbedissa tyttöineen. Edellisenä iltana hän oli riuhtaissut erään epäjumalan sydämestään, ja se kokemus oli tehnyt hänet kalpeaksi, mutta lujaksi. Hän oli tottelevaisesti alistunut tunnustamaan, ettei ollut väliä, edistyikö hänen työnsä vai ei; riitti, että hän työskenteli. Hän oli parantumattomia potilaita vaaliva sairaanhoitajatar; hän oli pappi, joka alati palaa virkatoimeensa alttarin ääreen, vaikkei sen luo saavu kuulijoita. Ei olisi mitään Pepitaa hänen työtään laajentamassa; se joutuisi hänen velttojen ja välinpitämättömien virkatoveriensa käsiin. Taivaalle näkyi riittävän se, että Perussa oli hetkiseksi kukkinut ja kuihtunut epäitsekäs rakkaus. Hän painoi otsaansa kättään vasten, kuunnellen pitkää, hellää säveltä, jonka sopraano kohottaa Herran kiitoksessa. — Minun hellyydessäni olisi pitänyt olla enemmän tuota väriä, Pepita. Minun elämässäni olisi pitänyt olla enemmän tuota sävyä. Minä olen puuhannut liian ahkerasti, — lisäsi hän katuvasti, ja hänen sielunsa vaipui vähitellen rukoukseen.
Camila oli lähtenyt maatilaltaan saapuakseen surumessuun. Hänen sydämensä oli täynnä tyrmistystä ja ihmettelyä. Tässä oli taaskin huomautus taivaasta; nyt puhuttiin hänelle kolmatta kertaa. Hänen isorokkonsa, Jaimen sairaus ja nyt sillan luhistuminen — oh, ne eivät olleet sattumia. Hän oli niin häpeissään kuin kirjoitusta olisi ilmestynyt hänen otsalleen. Palatsista saapunut määräys tiedotti, että varakuningas aikoi lähettää hänen molemmat tyttärensä luostarikouluun Espanjaan. Se oli oikein. Hän oli yksin. Hän keräsi konemaisesti muutamia kapineita ja lähti matkalle kaupunkiin ollakseen läsnä surumessussa. Mutta hänen mieleensä juolahti, kuinka väkijoukko tuijottaisi hänen Pionsa ja hänen poikansa ruumiisiin; hän muisti pitkät kirkonmenot ikäänkuin kuilun, johon rakkaat putoavat, ja hänen mieleensä tuli dies irae ja sen vihainen myrsky, johon yksilö häviää miljoonien vainajien joukkoon, muotojen hämärtyessä ja piirteiden kuihtuessa.
Vähän edempänä kuin matkansa puolivälissä hän livahti San Luis Reyn kirkkoon ja polvistui pilaria vasten levähtääkseen. Hän etsi muististaan, koettaen elävöittää itselleen noiden kahden kasvot. Hän odotti jonkin liikutuksen ilmenemistä. — Mutta en tunne mitään, — kuiskasi hän itsekseen. — Minulla ei ole sydäntä. Olen tolkuton naispoloinen, siinä kaikki. Minut on suljettu ulkopuolelle. Minulla ei ole sydäntä. No, en yritäkään mitään ajatella; lepäänhän vain tässä. — Ja tuskin hän oli vaiennut, kun tuo kauhea tulkitsematon tuska jälleen valtasi hänet, se tuska, ettei hän enää kertaakaan saisi puhutella setä Pioa ja kertoa hänelle rakkaudestaan ja edes kerran rohkaista Jaimea kärsimyksissä. Hän hypähti rajusti pystyyn. — Minä tuotan jokaiselle pettymyksen, — huudahti hän. — He rakastavat minua, ja minä tuotan heille pettymyksen.
Hän palasi maatilalle ja vietti vuoden ajan epätoivossa itseään syytellen. Eräänä päivänä hän kuuli sattumalta, että ihmeellinen abbedissa oli samassa tapaturmassa menettänyt kaksi henkilöä, joita hän rakasti. Hänen ompelunsa putosi hänen kädestään: hän siis tietäisi, hän selittäisi. — Mutta ei, mitäpä hän minulle sanoisi? Hän ei edes uskoisi, että minunlaiseni ihminen voisi rakastaa tai menettää.
Camila päätti sittenkin mennä Limaan ja katsella abbedissaa etäältä. — Jos hänen kasvonsa osoittavat, ettei hän hylkisi minua, niin menen häntä puhuttelemaan, — tuumi hän.
Sitten hän hiiviskeli luostarikirkon lähellä ja ihastui nöyrästi noihin vaatimattomiin, vanhoihin kasvoihin, vaikka ne häntä hiukan pelottivat. Vihdoin hän kävi abbedissan luona.
»Äiti», virkkoi hän, »minä… minä…»
»Tunnenko minä teidät, tyttäreni?»