Alfonso G 4 4 10
Nina 2 5 10
Manuel B 10 10 0
Alfonso V. -8 -10 10
Vera N 0 10 10
Asia oli vaikeampi kuin hän oli odottanut. Melkein jokainen henkilö tukalassa rajayhteiskunnassa osoittautui taloudellisesti korvaamattomaksi, joten kolmas sareke oli miltei tarpeeton. Tutkijain täytyi turvautua minus-numeroihin verratessaan Alfonso V:n luonteenpiirteitä muihin, koska tämä ei ainoastaan ollut paha, kuten Vera N., vaan pahuuden levittäjä eikä ainoastaan karttanut kirkkoa, vaan pyrki muitakin siitä vieroittamaan. Vera N. oli tosiaan paha, mutta hän oli mallikelpoinen hartaudenharjoittaja ja täyden rukoushuoneen päätuki. Näistä surullisista seikoista veli Juniper kyhäsi jokaiselle maalaiselle arvonumeron. Hän laski yhteen uhrien arvosanain kokonaismäärän verraten sitä jälkeenjääneiden ansioluetteloon ja havaitsi, että kuolleet olisivat viisi kertaa paremmin ansainneet tulla säästetyiksi. Näytti melkein siltä, että ruton raivo oli kohdistettu Puerton kylän todella kunnollisia asukkaita vastaan. Ja sinä iltapäivänä veli Juniper lähti kävelylle Tyynenmeren rannikolle. Hän repi muistiinpanonsa ja heitti ne aaltoihin; hän katseli tuntikauden suuria helmenvärisiä pilviä, jotka riippuivat taivaanrannalla meren yläpuolella, ja tuo kauneus synnytti hänessä alistumisen tunteen, jota hän ei sallinut järkensä eritellä. Epäsuhde uskon ja tosiasiain välillä on suurempi kuin yleensä otaksutaan.
Mutta San Martinin opettajalla oli toinen tarina, joka ei ollut yhtä kumoava, ja se luultavasti antoi veli Juniperille aiheen menettelyynsä San Luis Reyn sillan sortumisen jälkeen.
Tämä opettaja käveli kerran Liman tuomiokirkon läpi ja pysähtyi lukemaan erään naisen hautakirjoitusta. Hän luki, alaleuan yhä enemmän työntyessä ulospäin, että vainaja oli kahdenkymmenen vuoden aikana ollut kotinsa keskus ja ilo, että hän oli ollut ystäviensä riemu, että kaikki, jotka hänet tapasivat, ihmettelivät hänen hyvyyttään ja kauneuttaan ja että hän nyt lepäsi siinä odottamassa Herransa paluuta. Ja sinä päivänä, jolloin San Martinin opettaja luki nuo sanat, hänellä oli ollut paljon tuskittelun aihetta, ja kohottaen silmänsä hautakirjoituksesta hän puhui raivokkaasti ääneensä: »Mikä häpeä, että moista jatketaan! Jokainen tietää, ettemme tässä maailmassa tee muuta kuin tyydytämme omia oikkujamme. Miksi pitkitetään tuota epäitsekkyyden satua? Miksi pidetään elossa tuo huhu uhrautuvasta alttiudesta?»
Ja näin sanoen hän päätti paljastaa tämän kivenhakkaajien salaliiton. Nainen oli ollut vainajana vasta kaksitoista vuotta. Hän etsi käsiinsä hänen palkollisensa, hänen lapsensa ja ystävänsä. Ja kaikkialla, mihin hän tuli, olivat tuon naisen luonteenpiirteet suloisen tuoksun lailla eläneet hänen jälkeensä, kaikkialla, missä häntä mainittiin, kohosi huulille kärsivä hymy, ja vakuutettiin, ettei hänen herttaisuuttaan voinut sanoin kuvailla. Hänen lastenlastensakin kiihkeää nuoruutta, vaikkeivät he olleet häntä koskaan nähneet, painoi vaikeana esikuvana se tieto, että oli mahdollista elää niin hyvin. Ja mies seisoi hämmästyneenä; mutta vihdoin hän jupisi: »Se, mitä sanoin, on kuitenkin totta. Tuo nainen oli poikkeus — ehkä poikkeus.»
Laatiessaan kirjaansa näistä henkilöistä veli Juniper näkyi pahasti pelänneen, että hän jättämällä pois vähäisimmänkään yksityiskohdan saattaisi menettää jonkin opastavan vihjauksen. Mitä kauemmin hän työskenteli, sitä enemmän hän aavisteli kompastelevansa suuressa pelottavassa hämärässä, ja sitä enemmän hän arasteli. Hänelle ilkkuivat aina yksityiskohdat, jotka näyttivät olevan perin tärkeitä, kunhan hän vain löytäisi niille kehyksen. Hän pani kaikki sen käsityksen varaan, että kun hän — tai joku viisaampi pää — lukisi kirjan kahteenkymmeneen kertaan, lukemattomat tosiasiat alkaisivat äkkiä liikkua, kertyä kokonaisuudeksi ja paljastaa salaisuutensa. Montemayorin markiisittaren kokki kertoi hänelle, että hänen emäntänsä eli melkein yksinomaan riisillä, kalalla ja muutamilla hedelmillä, ja veli Juniper merkitsi sen muistiin siltä varalta, että se jonakin päivänä paljastaisi henkisen piirteen. Don Rubio sanoi markiisittaresta, että tällä oli tapana kutsumatta saapua hänen pitoihinsa varastellakseen lusikoita. Muuan kaupungin laidalla asuva kätyri selitti, että doña Maria kävi hänen luonaan esittämässä sairaalloisia kysymyksiä, kunnes hänen oli täytynyt karkoittaa koko nainen oveltaan kuin kerjäläinen. Kaupungin kirjakauppias ilmoitti, että markiisitar oli yksi Liman kolmesta valistuneimmasta henkilöstä. Hänen isännöitsijänsä vaimosta hän oli hajamielinen, mutta täynnä hyvyyttä. Elämäkerran kirjoittaminen on vaikeampaa kuin yleensä otaksutaan.
Veli Juniper totesi, että vähimmin oli saatavissa tietoja niiltä, jotka olivat enimmin tulleet kosketuksiin hänen tutkimuksensa kohteiden kanssa.
Äiti Maria del Pilar jutteli hänelle laajalti Pepitasta, mutta jätti mainitsematta omat tätä tyttöä koskevat suuret suunnitelmansa. Alussa oli vaikea päästä Pericholen puheille, mutta sittemmin hän oppi pitämäänkin fransiskaanista. Hänen kuvauksensa setä Piosta oli jyrkässä ristiriidassa niiden monien selväävien todistusten kanssa, joita hän oli muualta kuullut. Camilan viittaukset poikaansa olivat harvat ja tuskallisesti myönnetyt. Silloin päättyi keskustelu äkkiä. Kapteeni Alvarado kertoi Estebanista ja setä Piosta mitä voi. Ne, jotka tässä maailmassa enimmin tietävät, ovat pidättyväisimmät.
Säästän lukijani niistä liioitteluista, joihin veli Juniper joutui yleistäessään ilmiöitä. Ne takertuvat meihin alinomaa. Hän luuli samassa tapaturmassa näkevänsä jumalattomien rangaistuksen ja hyville varhaisen kutsun taivaaseen. Hän luuli näkevänsä ylpeyden ja varallisuuden joutuvan häpeään havainnollisena opetuksena maailmalle ja nöyryyden tulevan kruunatuksi ja palkituksi kaupungin valistamiseksi. Mutta veli Juniper ei tyytynyt näihin syihin. Olihan mahdollista, ettei Montemayorin markiisitar ollut mikään ahneuden hirviö enempää kuin setä Piokaan pelkkä oman nautinnon ja mukavuuden tavoittelija.
Kun kirja oli valmis, sattui se joutumaan eräiden tuomarien silmiin ja julistettiin pian harhaoppiseksi. Se määrättiin poltettavaksi torilla tekijänsä kerällä. Veli Juniper alistui päätökseen, että paholainen oli käyttänyt häntä aseena pannakseen toimeen mahtavan sotaretken Perussa. Hän istui vankikopissaan tuon viimeisen yön yrittäen löytää omasta elämästään sitä mallia, jota oli turhaan etsinyt viiden muun henkilön elämäntarinasta. Hän ei ollut kapinallinen. Hän oli halukas uhraamaan henkensä kirkon puhtauden puolesta. Mutta hän toivoi jonkin äänen jostakin todistavan hänelle, että hän sentään oli tarkoittanut uskonnon parasta. Hän luuli, ettei maailmassa ollut ketään, joka häntä uskoi. Mutta seuraavana päivänpaisteisena aamuna oli isossa väkijoukossa montakin, jotka häntä uskoivat, sillä häntä rakastettiin paljon.