»Ei, Camila, minä sanoin sen vain antaakseni pontta pyynnölleni. Minä en ota sinulta mitään rahoja. Mutta lainaa minulle don Jaime vuodeksi. Minä rakastaisin häntä ja pitäisin hänestä kaikin tavoin huolta. Vahingoitinko minä sinua? Olinko minä sinulle huono opettaja menneinä vuosina?»
»Julmaa on, että yhä tiukkaatte kiitollisuutta, kiitollisuutta, kiitollisuutta. Minä olin kiitollinen — sillä hyvä! Mutta nyt kun en enää ole sama nainen, ei ole jäljellä mitään kiitollisuuden syytä.» Seurasi äänettömyys. Hänen silmänsä katselivat tähteä, joka näkyi johtavan koko taivasta ihmeineen. Suuri tuska oli hänen sydämessään, tarkoituksettoman maailman tuska. Sitten hän sanoi: »Jos Jaime haluaa lähteä mukaanne, niin hyvä on. Minä puhun hänelle aamulla. Jos hän haluaa lähteä kanssanne, niin tapaatte hänet majatalossa puolenpäivän aikaan. Hyvää yötä. Jääkää Jumalan haltuun!»
»Jumalan haltuun!»
Camila palasi sisälle. Seuraavana päivänä ilmestyi vakava, pieni poika majataloon. Hänen hienot vaatteensa olivat nyt rikkinäiset ja tahraiset, ja hänellä oli kainalossaan pieni mytty ylimääräisiä alusvaatteita. Hänen äitinsä oli antanut hänelle kultakolikon taskurahoiksi ja pienen, pimeässä välkkyvän kiven unettomina öinä katseltavaksi. He lähtivät yhdessä rattailla, mutta setä Pio huomasi pian, että tärinä ei tehnyt pojalle hyvää. Niinpä hän kantoi poikaa olallaan. Kun he lähestyivät San Luis Reyn siltaa, koetti Jaime salata häpeänsä, sillä hän tiesi, että yksi niitä hetkiä oli tulossa, jotka erottivat hänet muista ihmisistä. Hän oli erikoisesti häpeissään siksi, että setä Pio oli juuri saavuttanut erään tuttavansa, merikapteenin. Ja juuri kun he tulivat sillalle, puhui hän vanhalle naiselle, joka matkusti nuoren tytön kanssa. Setä Pio sanoi, että he sillan yli päästyään istahtaisivat levähtämään — mutta se osoittautui tarpeettomaksi.
VIIDES OSA
EHKÄ TARKOITUS
Uusi kivisiltä on rakennettu vanhan tilalle, mutta tapaus ei ole unohtunut. Sen muisto elää sananparsissakin. »Voin tavata sinut tiistaina, ellei silta sorru», sanoo limalainen. »Serkkuni elää San Luis Reyn sillan ääressä», selittää toinen, ja hymy värähtää seurueen kasvoilla, sillä tuokin merkitsee, että Damokleen miekka riippuu mainitun henkilön pään päällä. Tästä tapaturmasta on joitakin runoja, joita tavataan klassillisten joukossa jokaisessa perulaisessa lukemistossa, mutta varsinaisena kirjallisena muistomerkkinä on veli Juniperin teos.
Sadoin eri tavoin voi miettiä asianhaaroja. Veli Juniper ei koskaan olisi tullut käyttäneeksi menetelmäänsä, jollei hän olisi ollut ystävyyssuhteissa erääseen San Martinin yliopiston opettajaan, jonka puoliso oli eräänä aamuna karannut laivalla jonkun sotilaan seurassa Espanjaan ja jättänyt miehensä huollettaviksi kaksi kehtolasta, molemmat tyttöjä. Tämä mies omisti kaiken sen katkeruuden, joka veli Juniperilta puuttui, ja hänelle tuotti eräänlaista riemua se vakaumus, että maailmassa oli kaikki hullusti. Hän kuiskaili fransiskaanin korvaan sellaisia ajatuksia ja kaskuja, jotka kielsivät uskon, että maailmaa oli mikään johtamassa. Hetkiseksi tuli silloin veljen silmiin tuskan, melkein epätoivon ilme; sitten hän alkoi kärsivällisesti selittää, miksi moiset tarinat eivät tuottaneet mitään vaikeuksia uskovaisille. »Oli kerran Neapelin ja Sisilian kuningatar», puhui tiedemies, »joka huomasi, että hänellä oli kyljessään äkäinen ajos. Hädissään hän käski kaikkien alamaistensa langeta rukouksiin ja määräsi, että kaikkiin vaatteisiin Sisiliassa ja Neapelissa ommeltaisiin toivon ristejä. Hänen kansansa rakasti häntä suuresti, ja kaikki rukoukset ja kirjailut olivat vilpittömiä, mutta tehottomia. Nyt hän lepää Monrealen loistossa, ja jonkin tuuman päässä hänen sydämensä yläpuolella saa lukea sanat: Minä en pelkää mitään turmaa.»
Kuulemalla paljon tällaista uskon ilkkumista veli Juniper sai sen varman käsityksen, että oli tullut aika antaa maailmalle todistus, taulukkoihin perustuva todistus vakaumuksesta, joka hänellä oli niin kirkkaana ja kiihkeänä. Kun rutto vieraili hänen rakkaassa kylässään Puertossa ja vei hautaan suuren joukon talonpoikia, hän laati salaa selostuksen viidentoista uhrin ja yhtä monen jälkeenjääneen ominaisuuksista, tilaston heidän arvostaan sub specie aeternitatis [iäisyyden kasvojen edessä]. Jokainen sielu arvioitiin kymmenjärjestelmän mukaan hyvyytensä, uskonnollisen hartautensa ja taloudellisen merkityksensä puolesta. Tässä on näytepalanen tuota pitkälle tähtäävää karttaa:
Hyvyys Hurskaus Hyödyllisyys