»Mitä se sitten on? Sanokaa nopeasti. On kylmä. Minä en ole terve.
Minun täytyy palata huoneeseeni.»
»Camila, salli minun ottaa don Jaime vuodeksi asumaan kanssani Limassa. Salli minun olla hänen opettajanaan. Salli minun opettaa hänelle kastiliankieltä. [Kastilian murretta (lengua castellana) pidetään Espanjassa mallikielenä, johon kirjakieli perustuu. Suom.] Täällä hänet on jätetty palkollisten huostaan. Hän ei opi mitään.»
»En.»
»Camila, mitä hänestä tulee? Hänellä on hyvä pää, ja hän tahtoo oppia.»
»Hän on sairas. Hän on hento. Teidän kotinne on sikolätti. Ainoastaan maalla asuminen on hänelle terveellistä.»
»Mutta hän on paljon vahvistunut muutamina viime kuukausina. Minä lupaan siistitä asumukseni. Minä pyydän äiti Maria del Pilarilta taloudenhoitajattaren. Täällä hän oleskelee sinun talleissasi kaiken päivää. Minä opetan hänelle kaikkea, mitä herrasmiehen tulee tietää. Miekkailua, latinaa ja musiikkia. Me luemme kaikki…»
»Äitiä ei voida sillä tavalla erottaa lapsestaan. Se on mahdotonta. Olette hupsu, kun olette sellaista ajatellutkaan. Lakatkaa ajattelemasta minua ja kaikkea, mikä minua koskee. Minua ei ole enää olemassa. Minä ja lapseni tulemme toimeen parhaamme mukaan. Älkää yrittäkö minua toiste häiritä. Minä en tahdo tavata ketään ihmisolentoa.»
Nyt setä Pio tunsi, että hänen oli turvauduttava ankariin keinoihin.
»Maksa sitten minulle rahat, jotka olet minulle velkaa», sanoi hän.
Camila seisoi hiljaa, hämillään. Itsekseen hän tuumi: — Elämä on liian kamalaa kestettäväksi. Milloinkahan minä kuolen? — Hetkisen perästä hän vastasi setä Piolle käheällä äänellä: »Minulla on varsin vähän rahaa. Minä maksan teille, mitä voin.
»Minä tahdon maksaa teille nyt. Minulla on täällä joitakin jalokiviä. Sitten ei meidän enää koskaan tarvitse tavata toisiamme.» Hän häpesi köyhyyttään. Hän astui muutaman askeleen, kääntyi ja sanoi: »Nyt näen, että te olette varsin kovasydäminen mies, mutta onhan oikein, että maksan teille, mitä olen velkaa.»