Tällä tavoin taisteltuansa kaikista voimin, pääsivät Syrakuusalaiset voitolle. Ateenalaiset peräytyivät ja pakenivat kuormalaivojen välitse satamaleiriinsä. Syrakuusalaisten laivat ajoivat heitä takaa kuormalaivoihin saakka, mutta pääsemästä etäämmäs estivät heitä sisäänpurjehduspaikkojen yli kuormalaivoista ripustetut delfiinikantavat raakapuut. Voitosta ylimielisinä lähestyi näitä liian paljon kaksi Syrakuusalaista laivaa, mutta joutuivat perikatoon, ja toinen niistä otettiin miehineen. Upotettuansa seitsemän Ateenalaista laivaa ja viotettuansa suuren joukon toisia, sekä osaksi otettuansa vangeiksi osaksi tapettuansa niiden miehistön, vetäytyivät Syrakuusalaiset takaisin ja pystyttivät voitonmerkkejä molempien laivatappeluiden johdosta. Heillä oli nyt varma toivo, että laivatappelussa olivat Ateenalaisia etevämpiä ja luulivat mielestänsä myöskin voivansa saada voiton jalkaväestä. He varustautuivat siis uuteen yritykseen kummaltakin taholta sekä maitse että meritse.
Sillä välin saapuivat Deemostenees ja Eyrymedoon, mukanaan apujoukko Ateenasta, nimittäin 73 laivaa, siihen luettuina myöskin liittolaisten lähettämät, noin 5,000 raskasaseista omaa ja liittolaisväkeä, suuri joukko Barbarilaisia ja Helleeniläisiä keihäänheittäjiä, linkoojia ja nuolenampujia ja muutenkin riittävä varustus. Syrakuusalaisia ja heidän liittolaisiaan valtasi nyt suuri pelko, ettei heille tulisi loppua vaaroista, kun he näkivät, että Ateenalaiset, huolimatta Dekeleian linnoittamisesta, olivat kyenneet lähettämään yhtä suuren ja kelvollisen sotajoukon, kuin ennenkin ja että Ateenalaisten valta ulottui kaikkialle yhtä mahtavana. Ateenalaisten entisessä sotajoukossa synnytti näitten tulo jonkunverran luottamusta, katsoen heidän kärsimiinsä onnettomuuksiin. Kun Deemostenees huomasi, millä kannalla asiat olivat, arveli hän, ettei sopinut vitkastella, jos mieli välttää yhtäläistä vaaraa, kuin se, johon Niikias oli joutunut. Sillä saapuessaan oli Niikias kyllä herättänyt pelkoa; mutta kun hän ei heti ahdistanut Syrakuusalaisia, vaan vietti talven Katanassa, haihtui pelko ja Gylippos ehti tulla Peloponneesoksesta sotajoukolla, jota eivät Syrakuusalaiset ensinkään olisi pyytäneetkään, jos Niikias heti olisi ryhtynyt hyökkäykseen. Sillä arveltuansa olevansa kyllin voimakkaita, olisivat Syrakuusalaiset, jouduttuansa tappiolle ja piiritetyiksi, huomanneet, ettei apu heitä enää olisi hyödyttänyt, jos he olisivatkin lähettäneet sitä pyytämään. Ottaen tämän huomioon ja älyten olevansa ensi päivänä pelottavinna, tahtoi Deemostenees käyttää edukseen vihollisen sotajoukon ensi säikähdystä. Kun Deemostenees näki, että se muuri, jolla Syrakuusalaiset estivät Ateenalaisia saartamasta heitä, oli yksinkertainen, ja ettei ollut vaikeata vallottaa sitä, jos vaan saisi haltuunsa ylöskäytävät Epipolaihin ja siellä löytyvän leirin, koska ei kukaan häntä olisi vastustamassa, kiiruhti hän tekemään yrityksen, koska tämä näytti hänestä paraiten tekevän lopun sodasta. Sillä jos hän onnistuisi yrityksessään, valloittaisi hän Syrakuusan, mutta jos hän joutuisi tappiolle, veisi hän sotajoukon takaisin, sallimatta Ateenalaisten yhtä vähän, kuin liittolaistenkaan eli koko kaupungin, suotta kuluttaa voimiaan. Ensin kävivät Ateenalaiset hävittämässä Syrakuusalaisten aluetta Anapoksen seuduilla ja pääsivät kuten ennenkin voitolle sekä maalla että merellä. Sillä Syrakuusalaisista kävivät heitä vastaan kumpaisessakin tappelussa ainoastaan ratsumiehet ja keihäänheittäjät Olympieionista.
Sitten oli Deemosteneen mielestä koetettava koneilla vallottaa muuri. Mutta kun ne vietiin esille, sytyttivät niitä muurilla puolustautuvat viholliset, ja myöskin muu osa sotajoukkoa, joka monessa kohdin teki hyökkäyksiä, karkoitettiin. Koska ei enää ollut sopiva vitkastella, suostuivat Niikias ja muut päälliköt hänen tuumaansa ja tekivät hyökkäyksen Epipolaita vastaan. Mutta koska näkyi mahdottomalta huomaamatta kulkea ja kiivetä ylängölle, niin käski hän ottaa mukaansa ruokaa viideksi päiväksi ja kulki Eyrymedoonin ja Menandroksen seuraamana alkuyöstä koko sotajoukollaan Epipolaita vastaan, ottaen mukaansa kaikki kivenhakkaajat ja rakennusmestarit, sekä käski heidän varustautua nuolilla ja kaikilla, mitä tarvittaisiin linnotuksiin, jos pääsisivät voitolle, jota vastoin Niikias jäi linnotukseen. Kun he Eyryeeloksen kautta samaa tietä, jota entinenkin sotajoukko oli käyttänyt, olivat päässeet Epipolaihin Syrakuusalaisten vartijoiden huomaamatta, hyökkäsivät he esiin ja vallottivat Syrakuusalaisten siellä olevan linnotuksen ja surmasivat osan vartijoista, mutta useimmat pakenivat Epipolaille rakennettuihin leireihin, joita oli kolme, yksi Syrakuusalaisten, yksi toisten Sikelioottain ja yksi liittolaisten. Nämät pakolaiset ilmoittivat hyökkäyksestä myöskin noille 600 Syrakuusalaiselle, jotka olivat etuvartijoina Epipolailla. Nämät kiiruhtivat heti apuun, mutta Deemostenees Ateenalaisine sotureineen karkoitti heidät, vaikka he urhoollisesti puolustautuivat. Ateenalaiset pyrkivät eteenpäin viipymättä, jotta he ensi intoansa laimenematta päättäisivät sen, mitä varten heitä oli lähetetty. Toiset valloittivat, vartijoiden paettua, Syrakuusalaisten lähimmän etulinnoituksen ja hajottivat rintavarustukset. Syrakuusalaiset liittolaisineen ja Gylippos väkineen riensivät kyllä apuun etulinnoituksista, mutta kun tämä uhkatyö tapahtui yöllä heidän aavistamattaan, niin pakottivat heidät Ateenalaiset ensin pakosalle, kun he pelästyneinä hyökkäsivät esille. Mutta kun Ateenalaiset, katsoen jo itsensä voittajiksi, eivät noudattaneet järjestystä, vaan mitä pikemmin tahtoivat saada nekin, jotka eivät vielä olleet ottaneet osaa taisteluun, masennetuiksi, jotta eivät nämät, heidän hyökätessään vähemmällä innolla, yhtyisi uudestaan, niin Boiootialaiset ensimmäisinä työnsivät heidät takaisin ja ajoivat heidät pakosalle.
Tällöin joutuivat jo Ateenalaiset suureen sekasortoon ja neuvottomuuteen, jonka yksityiskohdista ei kummaltakaan puolelta voi saada selvää. Sillä päivälläkään, vaikka silloin on varmempi, eivät taisteluun osanottajat näe kaikkia, vaan jokainen ainoastaan sen, mikä hänen läheisyydessään tapahtuu; mutta yöllä tapahtuneesta tappelusta, jommoinen tämä oli ainoa tässä sodassa näiden suurten sotajoukkojen välissä, miten voisi siitä tietää jotakin varmuudella?
Oli kyllä selvä kuutamo, niin että, kuten ainakin kuun loistaessa, taisi erottaa toistensa ruumista, mutta ei voinut tarkoin tuntea toisiaan. Molemmin puolin kompastui suuri joukko raskasaseisia paikan ahtauden takia kumoon. Ateenalaisista oli osa jo voitettu, toiset taasen voimattomina ryntäsivät esiin ensi innossaan. Heidän muista sotureistaan olivat toiset jo päässeet kukkulalle, toiset taas pyrkivät vielä sinne, eivätkä tienneet, mihin kääntyä, kun jo etujoukko oli joutunut tykkänään epäjärjestykseen, eikä ollut helppo huutojen kesken tuntea toisiaan. Sillä Syrakuusalaiset liittolaisineen, vastustaen päälleryntääjiä, kehottivat toisiaan voittajina kovilla huudoilla, koska oli mahdotonta muulla lailla antaa käskyä yön vallitessa. Etsiessään toisiaan, pitivät Ateenalaiset jokaista vastaantulijaa vihollisena, jospa kohta olikin joku pakenevista ystävistä. Koska he usein kyseskelivät tunnussanaa, kun ei ollut muuta tuntomerkkiä, niin he täten sekä synnyttivät häiriötä keskuudessaan että ilmottivat sen viholliselle. Mutta vihollisten tunnussanaa he eivät saaneet tietää, koska nämät voittajina vähemmän hajallaan tarkemmin tunsivat toisiaan. Jos siis joku vihollisista sattui heidän tielleen, niin pääsi hän heidän käsistään, koska hän tunsi heidän tunnussanansa, mutta kun he eivät itse vastanneet, niin kohtasi heitä surma. Suuresti vahingotti heitä myöskin sotalaulu; sillä koska se molemmin puolin oli yhdenkaltainen, tuotti se suurta häiriötä. Sillä kun Argolaiset ja Kerkyyralaiset sekä Ateenalaisten muut Doorilaiset liittolaiset lauloivat sotalauluaan, herätti se pelkoa Ateenalaisissa, koska se kaikui samaten kuin vihollisten, niin että vihdoin monessa kohdin leiriä tästä ei ainoastaan seurannut pelkoa, vaan, sekasorron kerran synnyttyä, ystävät vihdoin joutuivat käsikähmään ystävien kanssa, saman kaupungin miehet keskenään, josta he vaivoin hellittivät. Paetessaan heittäytyivät useat alas jyrkänteiltä ja saivat surmansa, koska alaskäytävät Epipolailta olivat kapeat. Päästyänsä alas tasangolle, pakenivat useimmat niistä sotilaista, jotka jo aikaisemmin olivat tulleet Sikeliaan, ja siten tunsivat seudut, leiriin; mutta myöhemmin saapuneista, joille tiet ja paikat olivat tuntemattomat, eksyi osa tieltä, ja kuljeskeli sinne tänne. Kun päivä tuli, surmasivat heidät Syrakuusalaiset ratsumiehet, jotka samoilivat ylt'ympäri seutuja.
Seuraavana päivänä pystyttivät Syrakuusalaiset kaksi voitonmerkkiä, toisen Epipolaille, missä ylöskäytävä oli, ja toisen sille paikalle, jossa Boiootialaiset ensin olivat asettuneet vastarintaan. Ateenalaiset korjasivat sopimuksen suojassa kaatuneensa. Lukuisat olivat heidän ja heidän liittolaistensa kaatuneet, mutta paljoa lukuisammat olivat otetut aseet. Sillä niistä miehistä, jotka olivat pakoitetut aseitta hyppäämään jyrkänteiltä, sai osa surmansa, toiset taasen pelastuivat.
Tämän jälkeen lähettivät Syrakuusalaiset, jotka tästä uudesta odottamattomasta menestyksestä, kuten edelliselläkin kerralla, olivat rohkaisseet mielensä, Sikanoksen 50 laivalla vallankumouksen alaiseen Akragaaseen, koettamaan saada tämän kaupungin valtansa alle, jos vaan mahdollista. Gylippos taas matkusti maitse uudestaan Sikelian muihin kaupunkeihin, kootakseen lisää sotaväkeä, toivoen valloittavansa Ateenalaisten linnotuksenkin ryntäyksellä, kun Epipolain asiat olivat niin hyvästi onnistuneet.
Ateenalaisten päälliköt neuvottelivat sillä välin tapahtuneesta onnettomuudesta ja sotaväessä kaikissa suhteissa vallitsevasta mielen masentumisesta, sillä he näkivät joutuneensa tappiolle yrityksissään, ja että viipyminen rasitti sotureita. Sillä tauti heitä kiusasi kahtaalta, koska sekä oli se vuodenaika, jolloin ihmiset enin sairastuvat, ja paikka, jossa heidän leirinsä seisoi, oli soinen ja epäterveellinen. Muutoinkin näyttivät asianhaarat toivottomilta. Sentähden piti Deemostenees edullisimpana viipymättä jättää Sikelian eikä olla syytä jäämään, kuten hän jo oli aikonut tehdä, jos hänen yrityksensä Epipolaita vastaan ei onnistuisi, niin kauan kuin sotaväen vallassa vielä oli äsken saapuneilla laivoilla purjehtia yli meren. Hän lausui kaupungille olevan edullisempaa sotia omassa kotimaassaan linnoituksia rakentavia vihollisia vastaan, kuin Syrakuusalaisia vastaan, joita ei enää olisi helppo kukistaa, ja ettei olisi edullista uhrata paljon rahaa turhaan piiritykseen.
Näin arveli Deemostenees. Mutta Niikias, vaikka kohtakin myönsi heidän asiansa olevan huonolla kannalla, ei tahtonut selvin sanoin ilmottaa näiden heikkoutta, eikä että äänestettäisiin lähtemisestä sotilaiden läsnäollessa, jonka kautta se tulisi vihollisten tietoon, sillä silloin heille olisi vaikeampi panna tuumansa toimeen salassa. Mutta itse vihollistenkin asioissa, jotka hän tunsi paremmin, kuin kukaan muu, sanoi hän löytyvän yhtä ja toista, joka antaisi aihetta toivoon, että heidänkin asemansa huononisi, jos vaan jäisivät järkähtämättä siihen. Sillä rahan puutteesta joutuisivat viholliset pulaan, varsinkin kun Ateenalaiset jo entistä enemmän nykyisellä laivastollaan pitivät meren hallussaan. Syrakuusassakin, sanoi hän, löytyi niitä, jotka halusivat antautua Ateenalaisille. Hänelle oli jo muka lähetetty airut pyynnöllä, ettei hän vetäytyisi pois. Tietäen tämän, hän itse asiassa oli kahdella päällä ja mietiskeli asiata, mutta julkisesti lausui hän, ettei hän veisi pois sotajoukkoa, sillä hän sanoi vallan hyvin tietävänsä, etteivät Ateenalaiset, tästä asiasta äänestämättä, suostuisi siihen. Sillä heidän kohtalostansa eivät äänestäneet miehet, jotka, kuten he itse, tunsivat aseman omasta kokemuksestaan, ja jotka eivät muitten parjausta ota korviinsa, vaan ne, jotka noudattavat kauniisti lausutuita moitteita. Täällä olevista sotilaista, sanoi hän, useat ja useimmatkin, jotka nyt huutavat vaarallisesta asemastaan, tulevat palattuansa kotia huutamaan, kuinka päälliköt, rahoilla voitettuina, vetäytyivät pois. Kun hän tunsi Ateenalaisten luonteet, lisäsi hän, niin hän ei halunnut häpeällisen syytöksen kautta saada surmansa Ateenassa, vaan mieluummin, jos täytyisi, omasta puolestaan heittäytyä vaaraan, ja joutua vihollisten surmaamaksi. Syrakuusalaisien asiain sanoi hän olevan vielä huonompia kuin heidän omansa, koska nämät rahoillaan ravitsevat vieraita sotureita ja sen ohessa kustantavat rakennuksia kaupungin lähiseuduissa sekä jo vuoden ajat ylläpitävät suurta laivastoa, josta seuraus on, että jo ovat kovassa pulassa, joka yhä suurenee. Tähän he jo ovat kuluttaneet 2,000 talenttia ja lainanneet vielä paljon lisää. Jos he hiukankaan laiminlyövät ylläpidon suorittamista sotaväelleen, käy heidän hullusti, koska tämän muodostaa palkkasoturit, eikä se, kuten Ateenalaisten, ole kurissa pidettyä omaa väkeä. Hän väitti siis, että heidän oli jääminen ja ettei rahojen tähden voitettuina ollut vetäytyminen pois, koska Ateenalaiset kyllä olisivat Sikelialaisia paljoa varakkaammat.
Lausuen näin vakuutti Niikias tuntevansa tarkkaan Syrakuusalaisten asiat sekä rahapulman suhteen että myöskin Syrakuusassa löytyvän puolueen, joka oli taipuisa antautumaan Ateenalaisille, ja että hänelle oli lähetetty pyyntö, ettei hän lähtisi pois, niinkuin myös äsken saapuneet laivatkin olivat hänessä herättäneet enemmän rohkeutta, kuin hänellä ennen voitettuna oli ollut. Deemostenees taas vastusti jyrkästi jäämistuumia, lausuen, että, jos heidän välttämättömästi täytyi odottaa Ateenalaisten suostumusta sotaväen lähtöön, ja siksi jäädä Sikeliaan, niin täytyi heidän ainakin lähteä Tapsokseen tahi Katanaan, josta jalkaväki voisi ryöstöretkillä hävittäen vihollisten maata sekä hankkia itselleen elatusta että vahingottaa vihollisia. Laivat olivat hänen mielestään vietävät aavalle merelle, jotteivät laivataistelut tapahtuisi ahtailla vesillä, josta vihollisille oli etua, vaan aavalla ulapalla, jotta voisivat käyttää hyväkseen kokemustaan, voisivat vetäytyä takaisin ja hyökätä mielensä mukaan, ettei heidän ahtaalla ja rajotetulla alueella olisi pakko vasten tahtoaan lähteä liikkeelle tahi laskea maihin. Sanalla sanoen, häntä ei ensinkään miellyttänyt viipyminen silloisella paikalla, vaan mitä pikemmin ja vitkastelematta piti lähteä liikkeelle. Eyrymedoon oli hänen kanssansa samaa mieltä. Mutta kun Niikias vaan väitti vastaan, niin syntyi tästä viivytystä ja epäröimistä ja ruvettiin luulemaan, että ehkä Niikias tiesi enemmän, kun oli noin varma. Näin Ateenalaiset jäivät kun jäivätkin liikkumatta entiselle paikalleen.