"Syrakuusalaiset ja liittolaiset! Että tähänastiset toimemme ovat olleet loistavia, ja että syntyvä taistelu tulee olemaan yhtä loistava, sen useimmat teistä hyvin tietävät, sillä muutoin ette niin innokkaasti olisi ottaneet siihen osaa; mutta jos joku löytyy, jolle tämä ei ole kylliksi selvä, niin tahdomme selittää asiaa. Ateenalaisista, jotka ovat tulleet tähän maahan orjuuttaaksensa ensin Sikeliaa, ja onnistuttuansa tässä tuumassaan, sitten Peloponneesosta ja muuta Hellasta, ja jotka jo ovat hankkineet itselleen suurimman vallan sekä entisistä että nykyisistä Helleeneistä, heistä te olette laivatappelussa saaneet voiton, kun he tulivat laivastollaan, jolla he pitivät kaikki vallassaan, ja tulette nytkin aivan epäilemättä pääsemään voitolle. Sillä jos ihminen on joutunut tappiolle siinä, missä hän pitää itseänsä etevänä, niin hän muussakin suhteessa tuntee itsensä heikommaksi, kuin jos hänellä ei olisi itsestään ollut niin suurta ajatusta, ja jos hänen kerskaavaisuutensa toivo joutuu häviölle, niin hän masentuu allekin todellisia voimiaan. Tähän asemaan ovat Ateenalaiset nyt selvästi joutuneet."
"Meidän luonnollinen rohkeutemme, jolla me vielä taitamattomina kävimme vihollisia vastaan, on nyt varmempi, ja koska luottamuksemme on vahvistunut siitä, että olemme väkevimmät, voitettuamme väkevimmät, niin on meidän toivomme entistä lujempi. Ylipäätäänhän tuottaa suurin toivo suurimman innon. Mitä tulee meidän varustuksiemme matkimiseen, niin on meillä kokemus puolellamme ja me kyllä tulemme tekemään tyhjiksi heidän keksimänsä keinot. Mutta koska vihollisten laivojen kansilla vastoin tavallisuutta tulee olemaan paljon raskasaseisia, ja kun laivoihin otetaan keihäänheittäjiä ja niin sanoakseni kaikenlaisia maatoukkia, kuten Arkadialaisia ja heidän kaltaisiansa, jotka eivät edes ymmärrä, miten on istuttava heittäessään keihästään, miten eivät he, liikkuessaan eri tavalla, häiritsisi sekä laivoja että toisiaan? Eikä heitä liioin tule auttamaan laivojen paljous, jos joku teistä pelkää, kun meillä ei ole niin monta laivaa, kuin heillä; sillä ahtailla vesillä on suuri joukko laivoja kömpelöitä toimittamaan tehtävänsä, mutta sitä vastoin on meidän varustuskeinoillamme helpompi niitä vahingottaa. Ja kuulkaa nyt, mitä me varmasti tiedämme: koska onnettomuudet vihollisiamme ovat niin kovasti kohdanneet, ja koska neuvottomuus heidät on pakottanut epätoivoon, niin he, luottamatta enää varustuksiinsa, vaan enemmän onnen oikkuun, ovat päättäneet heittäytyä vaaraan pelastaaksensa itseään, miten vain voivat, purjehtiaksensa pois, jos voivat murtautua laivojemme lävitse, mutta muuten maitse vetäytyäkseen pois, koska he eivät voi joutua nykyistä kurjempaan tilaan."
"Käykäämme siis innolla verivihollisiemme kimppuun, jotka jo ovat joutuneet tuonkaltaiseen epäjärjestykseen, ja joita onni jo on tykkänään hyljännyt, ja ajatelkaamme samalla olevan mitä oikeudenmukaisinta tyhjentää koko vihamme sappi vihollisia vastaan kostaaksemme hyökkääville vihollisille, ja samalla torjua viholliset, mikä sananlaskun mukaan on suloisinta maailmassa. Vihollisina ja vieläpä verivihollisina, kuten kaikki tiedätte, ovat nuo tulleet maatamme orjuuttamaan, ja jos se heiltä olisi onnistunut, olisivat he määränneet miehille hirveimmän, naisille ja lapsille kunnottoman ja koko kaupungille häpeällisimmän kohtalon. Senpä tähden ei sovi kenenkään olla heikko, eikä liioin sovi pitää voittona, jos he vaaratta poistuvat, sillä sen he kumminkin tekevät, jos pääsevät voitollekin. Mutta jos me, päästyämme päätöksemme perille, rankaisemme heitä ansionsa mukaisesti ja hankimme koko Sikelialle sen jo ennen nauttiman vapauden vakavammaksi, niin on taistelumme kunniarikas. Vaaroista ovat ne harvinaisimmat, jotka onnistumatta tuottavat vähimmän vahinkoa, mutta onnistuttuansa enimmän etua."
Kun Syrakuusalaisten päälliköt ja Gylippos näin olivat rohkaisseet soturiansa, miehittivät he viipymättä laivansa, koska huomasivat Ateenalaistenkin tekevän sen. Hädissään vallitsevien olojen takia, ja nähden kuinka suuri ja läheinen vaara oli, koska viholliset jo olivat hyökkäämäisillään ja koska, niinkuin suurissa taisteluissa käy, ei arvellut kaikkien olevan kunnossa, kuten myöskin ettei hän ollut kylliksi selittänyt asioita, kutsui Niikias trieerarkit uudestaan yksitellen luokseen ja pyysi heitä isiensä, omassa ja heimojensa nimessä säilyttämään omaa kunniaansa sekä varoa itseään himmentämästä isiensä kuntoa ja tuota niin vapaata isänmaataan ja siellä vallitsevaa vapaamielistä elämää. Paljoa muutakin hän lausui, kuten ihmisillä semmoisessa tilassa on tapana, katsomatta siihen, kuuluisiko se vanhoilta loruilta, vedoten vaimoihin, lapsiin ja isänmaan jumaliin, mutta jota hetken pelästyksessä arvelee hyödylliseksi. Kun hän nyt mielestään oli lausunut tärkeimmät kohdat, jos kohtakaan ei kylliksi, niin hän vei jalkaväen rannalle ja asetti sen niin leveästi, kuin mahdollista, herättääksensä sillä suurempaa luottamusta laivaväessä. Deemostenees, Menandros ja Eytydeemos astuivat Ateenalaisten päällikköinä laivoihin ja lähtivät heti leiristään purjehtimaan sataman sulkua vastaan, koettaakseen murtautua ulos satamasta ja purjehtiakseen väljille vesille ahtaan aukon läpi.
Syrakuusalaiset ja heidän liittolaisensa, jotka jo olivat purjehtineet ulos yhtä suurella laivastolla, kuin entisessäkin taistelussa, vartioivat osalla näistä aukon, ja purjehtivat ympäri koko satamaa, jotta kaikkialta yht'aikaa hyökkäisivät Ateenalaisten kimppuun, jalkaväen heitä myöskin auttaessa, missä vain laivat laskisivat rantaan. Syrakuusalaisten laivastoa johtivat Sikanos ja Agatarkos, jotka kumpikin johtivat siipiään; Korintolaiset, Pyteen johtajana, muodostivat keskustan. Kun Ateenalaiset olivat ehtineet sululle, vallottivat he ensi rynnäköllä siihen asetetut laivat ja koettivat särkeä sulut. Mutta kun Syrakuusalaiset ja liittolaiset kaikkialta hyökkäsivät esiin, niin laivataistelua ei käyty ainoastaan sululla, vaan pitkin koko satamaa, ja tämä oli sekä ankara että edellisiä tulisempi. Sillä merimiehet osottivat suurta intoa, kun käskettiin purjehtia hyökkäykseen, ja perämiehet suurta taitavuutta ja kilpailua keskenään. Soturit taas harrastivat, etteivät tappelussa kannella laivojen yhteen törmätessä jäisi muista takapajulle. Jokainen koki itselleen uskotussa toimessa näyttäytyä etevimpänä. Kun nyt näin suuri joukko laivoja ahtailla vesillä sattui yhteen, sillä laivoja oli lähes 200 kaikkiaan, ja ne liikkuivat mitä pienimmällä alalla, niin hyökkäykset olivat harvat, kun ei ollut tilaisuutta peräytymiseen eikä liioin murtautumiseen vihollisten rivien läpi, vaan enimmiten tapahtui satunnaiset yhteentörmäykset laivojen kesken joko paetessa tai toisen laivan päälle purjehtiessa. Laivan lähestyessä heittivät kannella olevat vihollisia keihäillä, nuolilla ja kivillä, mutta kun laivat sattuivat yhteen, koettivat soturit taistellen päästä toistensa laivaan. Sattuipa usein niinkin, että ahtauden takia hyökkäävään laivaan hyökättiin, joten kaksi tahi useampaakin laivaa yhden ympärillä tarttui yhteen, ja perämiesten täytyi sekä välttää muita että useammalle päin tarkastaen koettaa saada tilaisuutta hyökkäykseen. Näiden lukuisten laivojen yhteen törmäyksestä syntynyt kauhea jyrinä aiheutti pelästystä ja teki mahdottomaksi kuulla sotapäälliköiden käskyjä. Kovat olivat kummankin puolueen soutupäälliköiden kehoitukset ja huudot ammatin johdosta ja keskinäisen kilvoituksen takia Ateenalaisille murtamalla vihollisten rivit innolla koettaa pelastua isänmaahan nyt jos milloinkaan; Syrakuusalaisille taas ja liittolaisille, että olisi kunniakasta estää vihollisia pakenemasta, ja että jokainen siten voittorikkaasti lisäisi isänmaansa kunniaa. Ja päälliköt kummaltakin puolelta, jos näkivät jonkun pakotta kääntävän keulansa pakosalle, huusivat tuon trieerarkin nimeltään, kysyen, Ateenalaiset, peräytyivätkö he sen tähden, että pitivät tuon vihollisimman maan turvallisempana, kuin suurella vaivalla valloitetun meren, Syrakuusalaiset taas, pakenivatko he noita pakenevia, joitten he tiesivät innokkaasti kaikin tavoin koettavan päästä pakoon.
Laivatappelun ollessa ratkaisematonna, oli kumpaistenkin rannalla seisova jalkaväki suuressa tuskassa ja mielenjännityksessä, maan asukkaat hartaasti toivoen saavuttavansa suurempaa kunniata, hyökkääjät peläten, että joutuisivat vielä kurjempaan tilaan, kuin heidän nykyinen pulansa oli. Sillä kun Ateenalaisten kohtalo tykkänään riippui laivoista, niin heidän pelkonsa tulevaisuuden suhteen oli suurempi kuin milloinkaan, ja koska he katselivat taistelua eri paikoista, kuvastui heille laivatappelukin eri lailla. Kun he näkivät ainoastaan pienen alan, eivätkä kaikki siis samasta paikasta, niin ne, jotka näkivät omaistensa olevan voitolla, rohkaistuivat ja kääntyivät rukouksilla jumalien puoleen, etteivät riistäisi heiltä pelastusta; mutta ne, jotka huomasivat tappion, vaikeroivat kovilla huudoilla, ja tekojen katsominen herätti heidän mielessään enemmän tuskaa, kuin taistelevissa. Ne, jotka taas näkivät taistelun horjuvan, koska sotajoukot olivat niin lähellä toisiaan, olivat suurimmassa tuskassa ja osottivat ruumiinliikkeillään sielunsa pelon; sillä pako ja perikato riippuivat vallan vähästä. Tässä Ateenalaisten sotaväessä oli, kun tappelu vielä oli ratkaisematon, yht'aikaa kuultavissa voittajien ja voitettujen huutoja ja valituksia, ylipäätään kaikkia, mitä suuressa vaarassa olevassa sotajoukossa voi kuulla.
Sama oli laivoilla asema, kunnes Syrakuusalaiset ja heidän liittolaisensa, taistelun jo kestettyä kauan aikaa, loistavalla hyökkäyksellä pakottivat Ateenalaiset peräytymään ja kaikuvilla huudoilla ja kehoituksilla ajoivat heidät rannalle. Silloin kaikki merisotilaat, jotka eivät jo merellä joutuneet vihollisten käsiin, mikä mitenkin, syöksyivät leiriin. Mutta jalkaväki ei nyt enää yksitellen, vaan kaikki yhdestä suusta valittivat ja huokailivat huolissaan onnettomasta tapahtumasta, toiset rientäen laivoille apuun, toiset vartioimaan hallussaan vielä olevaa muurin jäännöstä, mutta useimmat jo etsivät, missä voisivat pelastaa omaa itseään. Näin suurta onnettomuutta Ateenalaiset eivät milloinkaan ennen olleet kärsineet. Heitä kohtasi nyt sama kohtalo, kuin he Pyloksessa olivat saaneet aikaan. Sillä Lakedaimonilaisten menetettyä laivansa, olivat miehetkin saarella hukassa, ja nyt ei ollut Ateenalaisilla enää toivoa pelastua maitse, ellei jotakin odottamatonta tapahtuisi.
Tässä tulisessa tappelussa, jossa molemmin puolin hukkui suuri paljous sekä laivoja että ihmisiä, pääsivät Syrakuusalaiset ja liittolaiset voitolle, jonka jälkeen he, koottuansa kaatuneensa ja laivahylyt, purjehtivat kaupunkiin ja pystyttivät voitonmerkin. Mutta Ateenalaiset eivät ensinkään, heitä kohdanneen suuren onnettomuuden takia, huolineet pyytää kaatuneitaan ja laivahylkyjään, vaan aikoivat heti yön kestäessä vetäytyä pois. Deemostenees kyllä ehdotti Niikiaalle, että jälelle jääneillä laivoillansa koettaisivat, jos mahdollista, aamun koittaessa väkisten purjehtia ulos satamasta, koska heillä, väitti hän, oli useampia kelvollisia laivoja, kuin vihollisilla: Ateenalaisilla oli vielä jälellä lähes 60 laivaa, vihollisilla vähemmän, kuin 50. Kun he, Niikiaan suostuttua tähän tuumaan, tahtoivat miehittää laivoja, niin heidän merimiehensä eivät suostuneet astumaan laivoihin, koska olivat niin peloissaan tapahtuneesta tappiosta, etteivät enää luulleet pääsevänsä voitolle. Kaikki olivat sitä mieltä, että oli palattava maitse.
Koska Hermokratees aavisti heidän aikeensa ja piti vaarallisena, jos täten suuri sotajoukko kulkisi pitkin maata ja asetuttuansa johonkin Sikeliassa ehkä uudistaisi sodan heitä vastaan, niin hän vallanpitäjille selitti, ettei pitäisi sallia Ateenalaisten paeta yöllä, ja tämän hän sanoi vakuutuksensa mukaan, vaan että kaikkien Syrakuusalaisten ja liittolaisten olisi lähdettävä heiltä sulkemaan tiet ja ennen heitä ottamaan haltuunsa vuoren solat. Tähän hänen tuumaansa suostuivat vallanpitäjät yksimielisesti arvellen, että olisi toimittava hänen neuvojensa mukaan. Mutta koska ihmiset iloissaan lepäsivät tämän suuren laivataistelun johdosta, varsinkin kun oli juhlat, sillä sille päivälle sattuivat Heerakleen uhrit, ei luultu heidän helposti tottelevan. Iloissaan voitosta olivat nimittäin useimmat juhliessaan kääntyneet juominkiin, ja arveltiin heidän mieluummin olevan taipuisina kaikkeen muuhun, kuin ase kädessä ryntäämään hyökkäykseen. Mutta kun vallanpitäjäin neuvoteltua tuuma näytti mahdottomalta, ja kun Hermokratees heitä ei tähän voinut taivuttaa, niin hän vihollisia vastaan keksi seuraavan keinon. Koska hän pelkäsi, että Ateenalaiset yöllä kaikessa hiljaisuudessa ehtisivät päästä vaikeimpien solien läpi, niin lähetti hän, kun alkoi pimetä, muutamia ratsumiehistään Ateenalaisten leirille. Nämät ratsastivat niin lähelle leiriä, että heitä taisi kuulla, ja ollen muka Atenalaisten ystäviä, sillä muutamat kaupunkilaisista olivat Niikiaan kätyreitä, kutsuivat he moniaita heistä nimeltä ja pyysivät heitä sanomaan Niikiaalle, ettei hän yöllä veisi sotajoukkoaan pois, koska Syrakuusalaiset vartioivat heitä, vaan rauhassa valmistautuisi ja päivällä peräytyisi. Ilmotettuansa tämän, lähtivät he pois ja kuulijat ilmoittivat sen Ateenalaisten päälliköille.
Koska he eivät ensinkään aavistaneet mitään petosta, viipyivät sanoman johdosta yön liikkumatta, ja koska eivät heti lähteneet liikkeelle, päättivät he viipyä seuraavankin päivän, jotta soturit voisivat varustaa mukaan välttämättömät tavarat ja jättäen kaikki muut jälkeensä, ottaa mukaansa sen, mikä oli tarpeeseen ruumiille ja ylläpitämiseen, sekä sitten lähteä liikkeelle. Mutta Syrakuusalaiset ja Gylippos kiiruhtivat jalkaväellä vartioimaan teitä maassa, joita myöten Ateenalaisten arveltiin pakenevan, ja virtojen ja jokien ylikäytäviä, asettuen, missä sopivin oli, estääkseen vihollista sotajoukkoa. He purjehtivat niinikään laivoillaan ja vetivät Ateenalaisten laivat rannalta. Osan näistä polttivat he, kuten Ateenalaiset itse jo olivat aikoneet tehdä, mutta muut sitoivat he kenenkään estämättä laivoihinsa kiinni ja veivät ne siten kaupunkiin.