Kun jo suuri joukko ruumiita makasi päälletysten joessa, ja kun toiset sotamiehistä hukkuivat jokeen, toiset, jos pääsivätkin vähän matkaa pakoon, joutuivat ratsumiesten surmattaviksi, niin Niikias vihdoin antautui Gylippokselle, koska hän enemmin luotti häneen, kuin Syrakuusalaisiin. Hän pyysi Gylipposta ja Lakedaimonilaisia menettelemään häntä kohtaan mielin määrin, mutta lakkaamaan surmaamasta muita sotureita. Gylippos käski silloin ottaa viholliset elävältä vangeiksi ja eloon jääneet, jotka eivät päässeet pakoon, ja näitä kyllä oli monta, vietiin kokoon. Niitä 300, jotka murtautuivat läpi vartioväen, lähetettiin ajamaan takaa ja he saatiinkin kiinni. Valtion vangeiksi joutuneiden luku ei ollut suuri, koska yksityiset heitä keinottelivat itselleen ja koko Sikelia oli täynnä niitä, jotka eivät, kuten Deemosteneen sotilaat, olleet antautuneet sopimuksen johdosta. Suuri oli kaatuneidenkin joukko, sillä tämä miestappo oli suurin tässä Sikelian sodassa. Myöskin matkalla tapahtuneissa lukuisissa tappeluissa kaatui suuri paljous. Useat karkasivat kuitenkin, toiset heti, toiset myöhemmin, palveltuansa orjina. Näitten turvapaikaksi tuli Katana.
Syrakuusalaiset ja liittolaiset palasivat kaupunkiin, otettuansa mahdollisimman paljon vankeja ja saalista. Kaikki muut Ateenalaiset ja heidän liittolaisensa, jotka he saivat haltuunsa, viettivät he kivenlouhimoihin, koska arvelivat niitten olevan varmimpina säilytyspaikkoina, mutta Niikiaan ja Deemosteneen surmasivat he vasten Gylippoksen tahtoa. Sillä Gylippos katsoi itselleen loistavaksi voitonkunniaksi, jos hän muitten seurassa olisi voinut tuoda Lakedaimoniin vastustajien päälliköt. Sattuipa toinen heistä, Deemostenees, olemaan Lakedaimonilaisten enin vihaama mies saarella ja Pyloksessa tapahtuneiden seikkojen takia; toinen taas oli saman tähden enin suosittu. Sillä Niikias oli innokkaasti koettanut saada Ateenalaisia tekemään sopimuksen saarella olevien Lakedaimonilaisten miesten vapauttamisesta. Tämän johdosta suosivat häntä Lakedaimonilaiset, eikä tämä ollut pienin aihe hänen luottamukseensa Gylippokseen ja antautumiseensa hänelle. Mutta muutamat Syrakuusalaisista, kuten huhutaan, peläten, että hän rangaistuksen tuskissa ilmaisisi, että he olivat olleet hänen kätyrinsä, joten hän tuottaisi heille ikävyyksiä, vaativat, että hän mestattaisiin; toiset taas, etupäässä Korintolaiset, peläten, että hän rikas kun oli, lahjoilla saisi vartijat päästämään hänet karkuun, ja että jälleen hänen puoleltansa syntyisi vehkeitä, yllyttivät liittolaisia surmaamaan hänet. Hän siis sai surmansa tämänkaltaisista syistä, hän, joka kaikista Helleeneistä, aikalaisistani, vähin olisi ansainnut joutua tähän onnettomuuteen, koska hän kaiken elämänsä ajan oli noudattanut hyveen vaatimuksia.
Alussa kohtelivat Syrakuusalaiset kivenlouhimoihin suljetuita vankia vallan ankarasti. Sillä kun niin suuri joukko ihmisiä oli suljettu pieneen maanalaiseen paikkaan, jolla sitäpaitse ei ollut kattoa, niin ensinnäkin vaivasi heitä kuuma auringonhelle, ja kun sitä vastoin syksyiset yöt ja pakkanen seurasivat näitä kuumia päiviä, niin tämä ilman muutos aiheutti tauteja vangituissa. Kun heidän tässä samassa ahtaassa paikassa piti toimittaa tarpeensa, ja kun kuolleet vielä lisäksi makasivat päälletysten yhdessä läjässä, niin kuolivat he haavoistansa, ilman-muutoksesta ja muista samankaltaisista syistä, ja sitäpaitsi kiusasi heitä kärsimätön löyhkä, kuten myöskin nälkä ja jano, sillä kahdeksaan kuukauteen jokainen heistä sai ainoastaan kotylan vettä ja kaksi kotylaa jauhoja päivässä. Ei löydy mitään kurjuutta, joka ei olisi vaivannut näitä tämmöiseen paikkaan heitetyitä miehiä. Noin 70 päivää elivät he näin yhteensurvottuina; sitten möivät Syrakuusalaiset orjiksi muut, paitsi Ateenalaisia ja niitä Sikelioottoja ja Italialaisia, jotka olivat sotineet näiden puolella. Kaikkiaan vangittiin ainakin 7,000 miestä, sillä vaikeaa on antaa tarkkaa tietoa tästä. Tämä oli kaikkein merkillisin tapaus tässä sodassa, ja, mikäli minä tiedän, myöskin kaikissa muissa Helleeniläisissä sodissa. Voittajille se oli kaikkein loistavin ja voitetuille kaikkein tuhoisin. Sillä Ateenalaiset kaikin puolin tykkänään voitettuina, joiden tappiota suurempaa ei voi löytyä, menettivät tämän niin sanoakseni tuhoturmion kautta jalkaväkensä, laivansa ja kaikkityyni, ja harvat olivat ne, jotka niin monesta palasivat kotia. Näin päättyi Ateenalaisten sotaretki Sikeliaan.
KAHDEKSAS KIRJA.
Kun sanoma tästä saapui Ateenaan, niin ei uskottu kauaan aikaan, että häviö oli ollut niin täydellinen, vaikka luotettavimmat miehet, jotka olivat päässeet pakoon taistelusta, kertoivat sen toden peräisenä. Mutta kun eivät enää voineet epäillä, olivat he kovasti suutuksissaan niille puhujille, jotka olivat kehottaneet ryhtymään retkeen, ikäänkuin eivät itse olisi sitä äänestäneet, kuten myöskin orakelinselittäjille, tietäjille ja ennustajille, jotka haltioissaan olivat heille antaneet toivoa Sikelian vallottamisesta. Kaikenlaiset murheet heitä kaikkialta ahdistivat, ja pelko, ja hämmästys vaivasivat heitä tämän onnettomuuden jälkeen suurimmassa määrässä. Sillä yksityisesti oli jokahinen menettänyt omaisiaan, ja valtio suuren joukon raskasaseisia, ratsumiehiä ja senkaltaisen nuorisojoukon, jommoista sille toista ei näyttänyt riittävän. Kun ei enää ollut kelvollisia laivoja Iaivanveistämöissä, ei rahaa valtionrahastossa, ei soutumiehiä, niin katosi heiltä pelastuksen toivo vallitsevissa oloissa, koska arvelivat vihollisten Sikeliasta suoraa päätä laivastollaan purjehtivan heitä vastaan Peiraieukseen, varsinkin kun olivat saaneet niin loistavan voiton, ja että kotimaiset viholliset ponnistaisivat kaiken voimansa ahdistaakseen heitä kaksinkertaisella tarmolla sekä maitse että meritse, ja että heidän liittolaisensa luopuisivat vihollisten luokse. Kuitenkaan ei heistä pitänyt antaa perään, vaan voimiensa mukaan valmistaa laivastoa, tuoden puuainetta, mistä vaan oli saatavana, sekä hankkia rahaa, kuten myöskin varmuutta liittolaisten, varsinkin Euboian, suhteen, asettaa valtion menot säästäväisemmälle kannalle ja sitä varten valita neuvostoon vanhuksia, jotka neuvottelisivat sekä valtion silloisista oloista että niiden parantamisesta. Kaikki olivat vallitsevan pelon alaisina, kuten rahvas ainakin, valmiit järjestämään asiat. Miten olivat päättäneet, tehtiinkin, ja tähän loppui tämä kesä.
Seuraavana talvena olivat kaikki Helleenit Ateenalaisten Sikeliassa kärsimän suuren tappion johdosta kovasti kiihoissaan. Puolueettomat kaupungit eivät enää odottaneet mitään kehotusta ryhtyäksensä sotaan, vaan arvelivat, että oli hyökättävä Ateenalaisia vastaan, tuumien, että Ateenalaisetkin, jos olisivat onnistuneet Sikeliassa, olisivat kulkeneet heitä jokaista vastaan, että sotaa ei enää kauan kestäisi, ja että osanotto siihen tuottaisi heille kunniata. Lakedaimonilaisten liittolaiset olivat taas innokkaampia kuin ennen, päästäkseen mitä pikemmin sodan vaivoista. Enin kuitenkin Ateenalaisten alamaiset olivat valmiit luopumaan, katsomatta omaan heikkouteensa, eivätkä edes innoissaan luulleet Ateenalaisten voivan kestää yli seuraavan kesän. Tästä kaikesta yltyi Lakedaimonilaisten valtion rohkeus ylenmäärin ja varsinkin siitä, että arvelivat Sikeliasta liittolaisten, kun jo olivat hankkineet itselleen laivaston, kevään tultua suurella voimalla aivan varmaan saapuvan heille avuksi. Kaikin puolin toivorikkaina päättivät he ryhtyä sotaan, arvellen että he, kun tämä voittoisasti oli lopetettu, vastaisuudessa pääsisivät senkaltaisista vaaroista, kuin heitä ehkä olisi kohdannut, jos Ateenalaiset olisivat vallottaneet Sikelian, ja että he, kukistettuansa Ateenalaiset, häiritsemättä saisivat koko Hellaan valtaansa.
Heti sinä talvena lähti heidän kuninkaansa Agis viipymättä Dekeleiasta sotajoukolla kantamaan veroja liittolaisilta laivastoa varten. Poiketen Meelialaiseen lahteen, otti hän Oitailaisilta muinoisen vihan tähden suuren saaliin ja rahaa, ja pakotti Ftiootalaisia Akaialaisia ja muita Tessalialaisten sikäläisiä alamaisia, huolimatta Tessalialaisten soimauksista ja vastalauseista, antamaan panttivankeja ja rahaa, ja vei panttivangit Korintokseen koettaen saada nämät heimokunnat liittolaisiksi. Lakedaimonilaiset määräsivät kaupungeille sadan laivan rakentamisen, joista he itse ja Boiootialaiset kumpikin rakentaisivat 25, Fookilaiset ja Lokrilaiset 15, Korintolaiset 15, Arkadialaiset, Pelleeneeläiset ja Sikyoonilaiset kymmenen, Megaralaiset, Troitseeneeläiset, Epidaurolaiset ja Hermionilaiset kymmenen. He varustivat niinikään kaikkea muuta ryhtyäksensä sotaan heti kevään tultua.
Ateenalaiset varustautuivat niinikään talven kuluessa, kuten olivat päättäneet, laivojen rakentamiseen, hankkien rakennusaineita, ja linnottivat Sunionin, jotta heidän muonaa kuljettavat aluksensa vaaratta voisivat purjehtia niemikön ympäri. He revittivät linnoituksen, jonka he purjehtien Sikeliaan olivat rakentaneet Lakoonikaan, ja tekivät niinikään, säästääkseen varoja, lopun muista mielestänsä hyödyttömistä menoista, mutta pitivät ensi sijassa silmällä liittolaisiaan, etteivät he voisi luopua.
Kumpaistenkin ollessa näissä toimissa ikäänkuin alkaakseen uutta sotaa, lähettivät Euboialaiset ensimmäisinä samana talvena sanan Agikselle luopumisestaan. Suostuen heidän tuumiinsa, lähetti hän hakemaan Lakedaimonista Stenelaideen pojan Alkameneen ja Melantoksen päälliköiksi Euboiaan. Nämät tulivatkin mukanaan 300 neodamoodia, ja hän oli juuri lähettämäisillään heidät saareen, kun sillä välin Lesbolaiset saapuivat, ilmoittaen hekin luopumisaikeistaan. Kun Boiootialaiset heitä kannattivat, jätti Agis tuumansa Euboian suhteen sikseen, päättäen auttaa Lesbolaisia luopumaan, ja asetti heille harmosteeksi Alkameneen, joka juuri oli lähtemäisillään Euboiaan, ja siihen yritykseen Boiotialaiset lupasivat antaa kymmenen alusta. Tämän teki hän Lakedaimonilaisvaltiolta lupaa kysymättä. Sillä Agis oli sen aikaa, kuin hän kamppaili Dekeleian ympäristössä, johtonsa alla seisovan sotavoiman nojalla itsevaltias, lähetti sotajoukon, mihin vaan halusi, ja keräsi niitä sekä kantoi veroja. Paljon ennemmin, sanoakseni, olivat liittolaiset tähän aikaan hänen käskynsä kuin Lakedaimonilaisvaltion alaisia. Sillä koska hänellä oli sotajoukko, oli hän kaikkialla pelättävä, ja hän avusti nyt Lesbolaisia. Mutta Kiolaiset ja Erytraialaiset, jotka niinikään olivat valmiit luopumaan, eivät kääntyneet Agikseen, vaan Lakedaimoniin. Heidän mukanaan saapui myöskin lähettiläs Tissaferneeltä, joka oli Artakserkseen pojan, kuningas Dareioksen, käskynhaltija rannikkomaissa. Tissafernees yllytti myöskin Peloponneesolaisia sotaan, luvaten hankkia heille ravinnon. Sillä kuningas oli häneltä äskettäin vaatinut veroja hänen maakunnastaan, joita häntä Ateenalaiset olivat estäneet kantamasta Helleeniläisistä kaupungeista, ja jotka hän siis oli velkaa. Hän arveli helpommin voivansa kerätä verot, jos hän vahingoittaisi Ateenalaisia, sekä samalla hankkivansa Lakedaimonilaiset kuninkaan liittolaisiksi, ja, kuten kuningas hänelle oli käskenyt, elävänä tahi kuolleena saavansa haltuunsa Pissutnoksen aviottoman pojan Amorgeen, joka oli noussut kapinaan Kariassa. Kiolaiset ja Tissafernees siis ajoivat samaa asiaa.
Laofoonin poika Kalligeitos Megarasta ja Ateenagoroksen poika Timagoras Kytsikoksesta, jotka pakolaisina synnyinmaastaan oleskelivat Farnakeen pojan Farnabatsoksen luona, saapuivat samaan aikaan Farnabatsoksen lähettiläinä Lakedaimoniin, kehottaaksensa Lakedaimonilaisia lähettämään laivoja Hellespontoon, jotta hän, jos voisi, samaten kuin Tissaferneeskin tuumi, saisi maakunnassaan sijaitsevat kaupungit verojen takia luopumaan Ateenalaisista ja omin neuvoin hankkisi Lakedaimonilaiset kuninkaan liittolaisiksi. Tissaferneen ja Farnabatson lähettiläiden ajaessa toimiaan erillään toisistaan, syntyi Lakedaimonissa kova kina, kun toiset kehottivat ensin lähettämään laivoja ja sotajoukon Jooniaan ja Kiokseen, toiset Hellespontokseen. Lakedaimonilaiset suostuivat kuitenkin mieluummin Kiolaisten ja Tissaferneksen tuumiin, joita Alkibiadeeskin puolusti, koska hän jo perheensä kautta oli efori Endioksen kestiystävä, josta johtuikin Lakedaimonilainen liikanimi hänen suvussaan, Endios kun kutsuttiin Alkibiadeksen pojaksi. Lakedaimonilaiset päättivät kuitenkin ensin lähettää Kiokseen perioikkilaisen miehen Fryniksen tarkastamaan, oliko heillä niin monta laivaa, kuin olivat ilmoittaneet, ja oliko kaupunki muutenkin maineensa veroinen. Kun tämä ilmoitti puheessa olevan perää, ottivat he viipymättä Kiolaiset ja Erytraialaiset liittolaisikseen ja päättivät lähettää heille avuksi 40 laivaa, koska Kiolaiset olivat väittäneet itsellään muka löytyvän aina 60 laivaa. Ensin aikoivat he näistä heti lähettää kymmenen Melankridaan johdolla, mutta kun sitten tapahtui maanjäristys, lähettivät he Melankridaan asemesta Kalkideuksen viidellä laivalla, jotka he Lakoonikasta hankkivat. Tähän loppui talvi ja 19 vuosi sitä sotaa, jonka vaiheet Thukydides on kertonut.