"Te taasen, jotka jo olette yli-ikäisiä, pitäkää voittona elettyä aikaanne, tietäen, että loppu kohta tulee, ja iloiten poikienne saavuttamasta kunniasta; sillä vanhenematon on yksin kunnianhimo, eikä vanhana tunne tyytyväisyyttä rikkaudesta, kuten useat väittävät, vaan kunnioituksesta."
"Teillä, näitten kaatuneitten lapsilla ja veljillä, näen minä suuren kilpailun olevan edessä; sillä sitä, joka ei enää ole olemassa, on jokaisen tapana kiittää, ja joskin esiintyisitte heitä urhoollisempina, mikä tuskin on luultavaa, niin ei teitä kumminkaan asetettaisi heidän rinnallensa, vaan mahdollisesti välittömästi heidän jälkeensä. Sillä elävää kilpailijaa kadehditaan, mutta kuollutta kunnioitetaan, koska hän ei enää ole kilpailemassa. Jos minun on mainitseminen, mikä avu naisella tämmöisessä tapauksessa tulee olla, teen sen varsin lyhyesti: teidän pitää esiintyä luonteenne mukaisesti ja katsoa teidän suurimmaksi kunniaksenne, ettei teistä miesten kesken lausuta kiitosta eikä moitetta."
"Olen nyt tavanmukaisesti lausunut sen, minkä olen katsonut sopivaksi. Nämät tässä haudatut miehet ovat jo osakseen saaneet kunnianosotuksen; mutta sen lisäksi tulee kaupunki kasvattamaan heidän lapsensa täysi-ikäisiksi, siten ojentaen heidän taistelukilpailunsa palkinnoksi heille ja heidän lapsillensa sopivan seppeleen; sillä missä arvokkaimmat kilpapalkinnot annetaan uljuudesta, siellä paraat miehet ohjaavat valtion asioita."
"Antakaa nyt valituksenne kaikua, ja menköön sitten kukin kotiinsa."
Tämänkaltaiset olivat sinä talvena vietetyt hautausjuhlat. Talven päätyttyä oli tämän sodan ensimmäinen vuosi lopussa. Kesän alussa hyökkäsivät Peloponneesolaiset ja kaksi kolmatta osaa heidän liittolaistensa sotaväestä niinkuin edellisenäkin vuonna Attikaan. Lakedaimonilaisten kuninkaan, Tseyksidamoksen pojan Arkidamoksen johdolla. He leiriytyivät sinne ja hävittivät maata.
Heidän oltuansa Attikassa ainoastaan muutamia päiviä, ilmestyi tauti Ateenalaisten keskeen. Sanotaan sen jo ennen sitä ilmaantuneen monessa kohdin, kuten Lemnossaarella, mutta se ei missään ollut esiintynyt niin raivoavana eikä niin ihmisiä hävittävänä ruttona kuin täällä. Eivätkä lääkärit voineet taudille mitään, kun eivät ymmärtäneet sitä ensinkään. He päinvastoin enimmän kuolivat, he kun hoitivat potilaita, eikä mikään muukaan ihmiskeino auttanut. Rukoiltiin temppeleissä, kysyttiin orakeleilta, vaan kaikki oli turhaa. Vihdoin luopuivat ihmiset, ruton voittamina, kaikesta ponnistuksesta.
Sanotaan ruton ensin saaneen alkunsa Aitiopiasta, Aigyptin eteläpuolelta ja sitten levinneen Aigyptiin ja Liibyaan sekä suurimpaan osaan kuninkaan maata. Ateenassa puhkesi rutto äkkiarvaamatta, tarttuen ensin Peiraieyksen asukkaisiin, jonkatähden he jo luulivat, että Peloponneesolaiset olivat heittäneet myrkkyä kaivoihin; siihen aikaan näet ei vielä löytynyt siellä suihkulähteitä. Myöhemmin levisi se myöskin varsinaiseen kaupunkiin, jossa se varsinkin raivosi asukkaiden kesken.
Lausukoon kukin, olkoonpa lääkäri tahi joku muu, mistä hän luulee ruton lähteneen, ja mistä syystä hän katsoo sen voineen muuttaa ihmisen ruumiin ihan toisenlaiseksi; minä vaan tahdon sanoa, minkaltainen se oli, ja sen oireet, jotta, jos se uudestaan esiintyisi, ei oltaisi tietämättä sen luonnetta. Tämän teen minä sekä omasta kokemuksestani, sairastettuani itse sitä tautia, että nähtyäni muitakin sen rasittamina.
Yleisesti myönnetään, että sinä vuonna ei muita tauteja raivonnut kaupungissa, vaan jos sairastui muuhun tautiin, niin se muuttui täksi. Toisia se ahdisti ilman minkäänlaista syytä, vaan heitä vaivasi ensin yhtäkkiä pään kuume sekä silmien punehtuminen ja tulehdus. Ruumiin sisäosista tulivat kita ja kieli verestyneiksi ja hengitys vaikeaksi ja haisevaksi. Näitä seurasi aivastaminen ja äänensorros, ja vähän ajan kuluttua rupesi tauti vaivaamaan rintaa kovalla yskällä. Ehdittyänsä vatsaan, mullisti se sitä pahanpäiväisesti, ja sitten seurasivat hirveällä tuskalla kaikenlaiset sapen purkaukset, joita lääkärit luettelevat. Useat tunsivat ellostuksia voimatta oksentaa, joita seurasivat kovat kouristukset, ja näistä toiset piankin pääsivät, mutta toiset vasta kauemman aikaa kärsittyänsä.
Iho ei tuntunut kovin kuumalta eikä ollut keltainen, vaan punertava, sinertävä ja pienten näppyjen ja märkärakkojen peittämä. Mutta sisältä oli ruumis niin tulikuuma, ettei se kärsinyt edes ohuinta vaippaa tahi liinaa ja sairas tahtoi vaan olla alasti sekä himosi heittäytyä kylmään veteen. Useat hyppäsivätkin kaivoihin salassa vartijoiltaan suunnattoman janon vaivaamina eikä ollut apua, joipa paljon, tai vähän. Levon ja unen puute kiusasi potilaita lakkaamatta.