Taudin ollessa korkeimmillansa, ruumis ei ensinkään laihtunut, vaan kesti, kumma kyllä, kaiken tämän rasituksen, niin että useimmat yhdeksäntenä tai seitsemäntenä päivänä, vielä jotensakin voimissaan, sortuivat sisälliseen kuumeeseen. Jos sairaat kestivät yli tämän ajan, niin laskeusi tauti alaruumiiseen, synnyttäen siellä vaikeita paiseita ja lakkaamattoman ripulin, johon useimmat heikkoudesta kuolivat. Tauti kulki siten läpi koko ruumiin, alkaen päästä, ja jos joku pelastuikin kuolemasta, niin tauti jätti jälkiä äärimmäisiin ruumiinosiin, heittäytyen näet häpyyn, sormiin ja varpaisiin, ja useat eloon jääneet menettivät nämät jäsenet, vieläpä silmänsäkin. Moniaat kadottivat tykkänään muistinsa, niin etteivät he parannuttuansa tunteneet itseänsä eivätkä läheisiänsä.
Tämän taudin luonnetta ei voi sanoin kuvailla, sillä se raivosi hirmulla, jota eivät ihmisvoimat kestäneet. Että se oli tavatonta, osottaa muun muassa sekin, että ne linnut ja eläimet, jotka tavallisesti syövät ihmislihaa, joko eivät ensinkään koskeneet joukottain löytyviin hautaamattomiin ruumiisiin, tahi jos ne niitä maistoivat, kuolivat. Sen todistaa puute linnuista; sillä niitä löytyi yhtä vähän muualla kuin ruumiitten läheisyydessä, ja vielä paremmin sen huomasi koirista, jotka tavallisesti ovat ihmisten seurassa.
Tämänkaltainen oli tämän taudin yleinen luonne, puhumatta sen ilmaantumisesta eri henkilöissä milloin missäkin muodossa. Muut tavalliset taudit eivät ruton raivotessa vaivanneet ihmisiä, tahi muuttuivat ne lopullisesti täksi. Toiset kuolivat hoidotta, toiset huolimatta hellimmästä hoidosta, eikä löytynyt yhtäkään yleistä lääkettä: sillä se, joka auttoi toista, oli toiselle haitallinen. Olipa ruumis voimakas tahi heikko, niin ei se kestänyt tämän taudin rasituksia; tauti tempasi pois kaikki, vaikka hoito olikin mitä huolellisin.
Vaarallisinta kaikesta oli se alakuloisuus, joka valtasi ne, jotka tunsivat itsensä sairaiksi. Sillä koska heidän mielensä heti vaipui toivottomuuteen, niin heissä ei ensinkään ollut mitään vastustusvoimaa, ja toisiansa hoitaessaan, kuolivat he laumoittain kuin lampaat, ja tästä syntyi suurin tuho. Jos ei pelosta tahtonut mennä toistensa luokse, niin kuoli yksinäisyydessä, ja koko perheitä sortui hoidon puutteesta. Jos kävi sairaita katsomassa, niin kuoli kävijä, ja varsinkin se, joka osotti enimmän rohkeutta. Sillä hävyntunteesta ei säästetty itseänsä, vaan mentiin ystävien luokse, kun vihdoin väsyivät kuolevaisten valituksiin itse lähimmätkin, yleisen onnettomuuden lannistamina. Suurinta sääliväisyyttä osottivat ne, jotka olivat parantuneet taudista, koska tiesivät olevansa vaaratta; sillä tauti ei tappanut sitä, joka sairastui siihen toistamiseen. Heitä sekä muut kiittivät onnellisiksi, että he itsekin elivät hiukan toivossa, ettei muukaan tauti heitä enää ahdistaisi.
Tämän onnettomuuden lisäksi tuli vielä maalaisten tunkeutuminen kaupunkiin; ja enimmän kärsivät siitä viimeksimainitut. Koska nimittäin ei löytynyt kylliksi asuntoja, niin asuivat he kesän aikana ylen kuumissa mökeissä, josta syystä tuho oli ääretön. Kuolleet ja kuoleman kanssa kamppailevat makasivat päälletysten, ja kaduilla sekä kaivojen ympärillä ryömivät puolikuolleet vettä haluten. Pyhäköt, joissa he asuivat, olivat täynnä ruumiita, jotka niissä olivat kuolleet. Sillä taudin yltyessä, eivät ihmiset epätoivossansa enää kunnioittaneet pyhyyttä eivätkä oikeutta. Entisiä hautausmenoja ei enää noudatettu, vaan ruumiit haudattiin, mihin vaan oli tilaisuutta. Useat, kun lukuisten läheistensä kuoleman kautta olivat hautauskeinojen puutteessa, julkesivat käyttää toisten hautoja; moniaat asettivat kuolleensa toisten rakentamille rovioille ja sytyttivät ne, ennenkuin rakentajat ehtivät paikalle; toiset taasen heittivät, toisen ruumiin palaessa, kantamansa kuolleen roviolle ja poistuivat.
Tauti synnytti myöskin muissa suhteissa laittomuutta. Sillä nyt uskalsi jokainen antautua nautintoihinsa, joita ennen oli salannut, kun näki äkillisen mullistuksen, miten rikkaat aavistamatta kuolivat, ja miten peräti köyhät henkilöt arvaamatta saivat heidän omaisuutensa haltuunsa. Sentakia tahtoivat he mitä nopeimmin nauttia elämästään, pitäen ruumiinsa ja omaisuutensa yhtä epävarmoina. Ei kukaan vaivannut itseänsä saavuttaaksensa jotakin jaloa, koska ei tietänyt, eläisikö hän kylliksi kauan päästäksensä pyrintöjensä perille, mutta mikä vaan oli suloista sekä sen saavuttamiseen kaikin tavoin vievää, se katsottiin kauniiksi ja hyödylliseksi. Ei jumalien pelko eikä ihmisten laki olleet mikään este, koska he pitivät yhdentekevänä, kunnioittivatko jumalia vai ei, kun näkivät kaikkien erotuksetta sortuvan, eikä kukaan luullut elävänsä siksi, kunnes hänen tulisi kärsiä rangaistustaan, vaan että hänelle ennen sitä oli määrätty paljoa suurempi rangaistus, jota ennen oli kohtuullista nauttia edes hiukkasen elämästä.
Tämmöisen vaivan rasittamina olivat nyt Ateenalaiset. Ihmiset kaupungissa kuolivat ja maaseutu hävitettiin. Tässä onnettomuudessa muistivat vanhukset, kuten tavallisesti, kuulleensa lauletun seuraavan ennustuksen:
"Syntyy Doorein melske ja rutto sen seurassa saapuu". Oltiin eri mieltä, oliko tuossa vanhassa lauselmassa sanottu loimos (rutto) vaiko limos (nälkä), mutta vakuutettiin sanotun loimos, koska se sopi silloisiin oloihin; sillä ihmiset sovelluttivat muistinsa tapahtumien mukaan. Mutta jos myöhemmin syttyisi Doorilainen sota, niin olen vakuutettu, että otaksuttaisiin lauselmassa tarkoitetun limosta, jos silloin nälänhätä syntyisi. Myöskin muistivat asiantuntijat Lakedaimonilaisille annetun orakelivastauksen, että jumala vastaukseksi heidän kysymykseensä, oliko heidän ryhdyttävä sotaan, oli ennustanut voittoa voimakkaasti taisteleville ja itse luvannut auttaa heitä. Heidän mielestänsä olivatkin tapahtumat yhdenpitäviä orakelivastauksen kanssa; sillä rutto alkoi heti Peloponneesolaisten hyökättyä Attikaan. Mutta rutto ei tunkeutunut mainittavasti Peloponneesokseen, vaan raivosi enimmän Ateenassa ja myöhemmin muissakin väkirikkaissa paikkakunnissa. Tämänkaltainen oli nyt ruton laita.
Kun Peloponneesolaiset olivat hävittäneet tasankomaan, kulkivat he Paralos nimiseen maakuntaan aina Laureiooniin saakka, jossa Ateenalaisilla oli kaivoksia. Ensin hävittivät he Peloponneesosta vastapäätä olevaa aluetta, sitten sitä, joka oli vastapäätä Euboiaa ja Androsta. Perikles, joka oli sotapäällikkönä, kielsi nytkin niinkuin Lakedaimonilaisten edellisen hyökkäyksen aikana Ateenalaisia taisteluun menemästä.
Vihollisten vielä ollessa tasangolla, siis ennenkuin he olivat kulkeneet rannikolle, varusti Perikles Peloponneesokseen purjehtimista varten 100 laivaa, ja kun ne olivat valmiit, lähti hän matkalle. Näillä laivoilla kuljetti hän 4,000 Ateenalaista raskasaseista ja 300 ratsumiestä hevosia kuljettavilla laivoilla, joita silloin ensi kerran oli valmistettu vanhoista laivoista. Kiolaiset ja Lesbolaiset ottivat myöskin osaa retkeen 50 laivalla. Kun tämä sotajoukko lähti liikkeelle, olivat Peloponneesolaiset yhä vielä Attikan rannikolla. Saavuttuansa Peloponneesoksen Epidaurokseen, hävittivät Ateenalaiset suurimman osan tätä maaseutua ja toivoivat jo valloittavansa kaupungin väkirynnäköllä, mutta se ei heille onnistunut. He lähtivät sentähden Epidauroksesta ja hävittivät Troitseenin, Haliain ja Hermioneen seutuja, jotka kaikki sijaitsevat Peloponneesoksen rannikolla. Täältä he purjehtivat Prasiaihin, joka oli merikaupunkinen Lakoonikassa, hävittivät ympäristöt sekä valloittivat ja ryöstivät kaupungin. Tämän tehtyänsä, palasivat Ateenalaiset kotimaahansa, josta Peloponneesolaiset sillä välin olivat lähteneet.