Tämän jälkeen törmäsivät sotajoukot yhteen, Argolaiset rientäen innolla, mutta Lakedaimonilaiset kulkien hitaasti tapansa mukaan lukuisten huilujen kaikuessa, joka kuitenkaan ei tapahtunut jumalan kunniaksi, vaan jotta he rytmin mukaan pysyisivät koossa, eikä heidän rivinsä hajoaisi, kuten usein tapahtuu suurien joukkojen liikkuessa.
Sotajoukkojen yhteen törmätessä päätti kuningas Agis toimia seuraavasti: Koska jokainen soturi pelosta painaa paljastetun kylkensä mitä lähimmin naapurinsa kilpeä vastaan, pitäen itsensä täten paraiten suojeltuna ahtaassa tungoksessa, niin sotajoukot taistelussa tunkeutuvat oikealle siivelle ja ulottuvat kumpaisellakin puolella vastustajiensa vasemman siiven sivu. Tämän tunkeutumisen alkuunpanija on siis oikean siiven äärimmäinen mies, kun hän kaikin mokomin koettaa vihollisilta suojella oikeaa paljasta kylkeänsä, ja toiset seuraavat häntä samanlaisesta pelosta. Mainitussa tilaisuudessa ulottuivat Mantinealaiset paljon Skiritilaisten siiven ulkopuolelle, mutta Lakedaimonilaiset ja Tegealaiset ulottuivat vielä edemmäs Ateenalaisten sivu, koska heillä oli paljoa suurempi sotajoukko. Pelosta, että vasen siipensä joutuisi vihollisten ympäröimäksi, koska hän huomasi Mantinealaisten ulottuvan kauas soturiensa ulkopuolelle, antoi Agis käskyn Skiritilaisille ja Brasidaan sotilaille levittää siipeään, jotta tulisivat tasan Mantinealaisten kanssa, ja käski polemarkkien Hipponoidaan ja Aristokleen oikealta siiveltä johtamillansa kahdella lokoksella rientää täyttämään täten syntynyttä aukkoa, arvellen oikean siipensä sittenkin ulottuvan vihollisten ulkopuolelle ja Mantinealaisia vastaan asetetun siiven täten tulevan tukevammaksi.
Mutta koska käsky annettiin juuri sotajoukkojen yhteen törmätessä ja siksi vähää ennen sitä, tapahtuikin, etteivät Aristoklees ja Hipponoidas halunneet astua esiin, jonka tähden heidän myöhemmin tästä syytettyinä täytyi paeta, koska he muka tässä tilaisuudessa olivat esiintyneet pelkurimaisesti. Heidän tottelemattomuudestansa seurasi, että viholliset ennen heitä ehtivät hyökätä, ja kun huolimatta kuninkaan käskystä mainitut lokokset eivät saapuneet Skiritilaisten avuksi, niin eivät nämät voineet yhtyä tovereihinsa eivätkä liioin ympäröidä vihollisia. Mutta vaikkakin Lakedaimonilaiset sotataidossa olivat takapajulla, niin he kuitenkin osottivat, että he miehuudellansa taisivat päästä voitolle. Sillä kun he törmäsivät yhteen, niin Mantinealaisten oikea siipi kyllä ajoi Skiritilaiset ja Brasidalaiset pakosalle, ja kun Mantinealaiset liittolaisineen yhdessä Argolaisten valiojoukon kanssa hyökkäsivät sulkemattomaan aukkoon, surmasivat he kyllä jonkun määrän Lakedaimonilaisia, ympäröivät heidät ja ajoivat heidät pakoon varastovaunuihin saakka, jolloin he surmasivat osan niitä vartioitsevia sotavanhuksia. Täällä siis joutuivat Lakedaimonilaiset tappiolle. Mutta toisaalla ja varsinkin keskellä, jossa kuningas Agis ja niinkutsutut kolmesataa ratsumiestä seisoivat, hyökkäsivät Lakedaimonilaiset ahdistamaan Viideksi lokokseksi kutsutuita Argolaisia sotavanhuksia ja niinikään Kleoonailaisia, Ornealaisia ja niiden riveissä seisovia Ateenalaisia, ajaen heidät pakosalle. Suurin osa vihollisista ei edes ryhtynyt käsikähmäänkään, vaan antautui heti Lakedaimonilaisten hyökätessä, jolloin useat heistä tallattiin kuolijaaksi, kun eivät hädissään kerjenneet päästä pakoon.
Argolaisten ja liittolaisten sotajoukon tällä kohdin peräydyttyä, hajaantui se kahtia. Lakedaimonilaisten ja Tegealaisten oikea siipi ympäröi nyt ulkonevalla osastollaan Ateenalaiset, joita siis vaara uhkasi kahtaalta, kun he yhtäältä olivat ympäröidyt, toisaalta jo voitetut. He olisivat koko sotajoukosta kärsineet suurimman tappion, ellei heidän ratsuväkensä olisi rientänyt heidän avuksensa. Sattuipa myöskin heidän onneksensa, että Agis kuultuansa, että Mantinealaiset ja Argolaisten 1,000 miestä ahdisti Lakedaimonilaisten vasenta siipeä, käski koko sotajoukkonsa rientää ahdistetuiden avuksi. Tämän kautta pelastuivat Ateenalaiset ja tappiolle joutuneet Argolaiset, kun vihollisen sotajoukko kääntyi pois heistä. Mantinealaiset ja liittolaiset eivät enää halunneet ahdistaa vihollisia enemmän kuin Argolaisvalio-joukkokaan, vaan kääntyivät pakosalle, kun huomasivat toverinsa voitetuiksi ja Lakedaimonilaisten hyökkäävän esiin. Mantinealaisista kaatui suuri määrä, vaan miltei koko Argolaisten valiojoukko pelastui. Pako ja taakse vetäytyminen eivät kumminkaan olleet hätäisiä eivätkä pitkällisiä. Sillä Lakedaimonilaiset kyllä taistelevat poistumatta paikaltaan kauan ja tarmokkaasti, kunnes ovat ajaneet vihollisen pakoon, mutta eivät aja pakenevia takaa kauan eivätkä kauas.
Pääpiirteissään oli mainittu tappelu kaukaisilta ajoilta alkaen verisin Helleenien kesken, ja siihen ottivat osaa tärkeimmät kaupungit. Lakedaimonilaiset asettuivat kaatuneiden vihollisten eteen ja pystyttivät heti heidän aseensa voitonmerkiksi, ryöstivät ruumiit, korjasivat omat kaatuneensa, veivät ne Tegeaan, jossa ne haudattiin, ja jättivät vihollisten kaatuneet heille sopimusten suojassa haudattaviksi. Argolaisia, Ornealaisia ja Kleoonailaisia kaatui 700, Mantinealaisia 200, Ateenalaisia ja Aiginalaisia yhteensä 200 miestä ja molempien päälliköt. Lakedaimonilaisten liittolaisten tappio ei ollut mainitsemista ansaitseva. Lakedaimonilaisten omasta tappiosta on vaikea puhua varmuudella, mutta sanotaan heitä kaatuneen kolmisensataa.
Vähää ennen tappelua lähti myöskin toinen kuningas Pleistoanaks sotilasvanhuksien ja nuorukaisten kanssa apuun. Mutta kun hän oli ehtinyt Tegeaan ja kuuli voitosta, palasi hän takaisin. Lakedaimonilaiset palauttivat sanansaattajan kautta kannaksen toiselta puolelta apuun rientävät liittolaisensa, ja palasivat itse kotia, lähetettyänsä myöskin muut liittolaisensa pois, viettääksensä Karneian juhlaa, joka juuri silloin oli vietettävä. Tällä ainoalla uroteolla puhdistivat he itsensä siitä syytöksestä, jonka alaisiksi he Helleenien kesken olivat joutuneet Sfakterian saarella kärsimänsä onnettomuuden johdosta, että he muka siinä tilaisuudessa olivat esiintyneet miehuuttomasti, ja että he muutenkin olisivat neuvottomia ja kömpelöitä. Tästä lähtien luultiin heidän onnen sattuman kautta joutuneen häviölle, mutta että heissä kuitenkin eli entinen urhoollisuutensa.
Päivää ennen tätä ottelua hyökkäsivät Epidaurolaisetkin Argoliiseen koko sotavoimallaan, arvellen sen olevan ilman puolustajia, ja surmasivat suuren määrän vartijoista, jotka Argolaiset lähtiessään olivat asettaneet kaupunkiin. Kun Mantinealaiset taistelun jälkeen olivat saaneet avukseen 3,000 Eeliläistä raskasaseista ja entisten lisäksi 1,000 Ateenalaista, kulkivat kaikki nämät liittoutuneet heti Epidaurosta vastaan, Lakedaimonilaisten Karneian juhlia viettäessä. He jakoivat keskenään kaupungin piiritystoimet. Pian lakkasivat kuitenkin muut toimimasta, mutta Ateenalaiset linnottivat viipymättä, kuten heille oli käsketty, kukkulan ja sillä sijaitsevan Heeran pyhäkön. Kaikki liittoutuneet jättivät tähän linnotukseen osan väestään, ja poistuivat sitten kukin omaan kotikaupunkiinsa. Tähän loppui tämä kesä.
Seuraavan talven alussa lähtivät Lakedaimonilaiset heti Karneian juhlia vietettyänsä sotaretkelle, ja kun olivat saapuneet Tegeaan, lähettivät he edellänsä Argokseen sopimusehdotuksia. Argoksessa oli heillä jo ennestään puoluelaisia, jotka halusivat kumota kansanvallan Argoksessa, ja taistelun jälkeen toivoivat he paljoa ennemmin taivuttavansa kansaa suostumaan tähän. Oli aikomus ensin tehdä rauha, sittemmin liitto Lakedaimonilaisten kanssa, ja sen jälkeen tehdä hyökkäys kansanvaltaa vastaan. Lakedaimonilaisten lähettämänä Argolainen kesti-ystävä Arkesilaoksen poika Likas saapui kahdella ehdotuksella Argokseen; toinen oli tahtoisivatko he jatkaa sotaa, toinen haluaisivatko he tehdä rauhan. Tästä syntyi kova väittely, jonka kestäessä Lakedaimonilaisten puoluelaiset, vaikka Alkibiadeeskin oli läsnä, astuivat rohkeasti esiin ja taivuttivat Argolaiset suostumaan rauhanehdotukseen, joka kuului seuraavasti:
"Seuraavilla ehdoilla suostuu Lakedaimonin neuvoskunta solmimaan liiton Argolaisten kanssa: Argolaiset antakoot Orkomenolaisille takaisin heidän lapsensa, niinikään Mainalialaisille heidän miehensä ja Lakedaimonilaisille heidän Mantineassa oleskelevat miehensä, niinikään lähtekööt he Epidauroksesta ja repikööt sinne rakentamansa linnoituksen. Elleivät Ateenalaiset lähde Epidauroksesta, ovat he katsottavat Argolaisten, Lakedaimonilaisten ja Lakedaimonilaisten liittolaisten, kuten myöskin näiden Argolaisten liittolaisten, vihollisiksi. Jos Lakedaimonilaisten hallussa on nuorukaisia vankeina, niin he luovuttakoot nämät kunkin hänen kaupungilleen. Jumalan uhrin suhteen voivat he, jos tahtovat, suvaita Epidaurolaisten tehdä valan, tahi itse vannoa uhrin maksamisesta."
"Kaikki Peloponneesoksen kaupungit, niin hyvin pienet kuin suuret, tulkoot itsenäisiksi perityn valtiosääntönsä mukaan."