— Ja koeta sinä saada minulle kokonaan se perukan petäikkö. Lehikoisen talo kun on tilan tuossa laidassa, niin ne mahtavat antaa minulle tulevan osani tätä erityistä tilaani vasten rajakkain. Hauku senvuoksi huonoiksi kaikkia tällä sivulla olevia maita, niin että ne panevat vähä jyvitystä — katos, maata tulee sitte enemmän. — Vaan jos minä tiesin, että se tuottaa ne mittarit jo tänä kesänä, niin totta jumaliste rassasin viime talvena koko sen halkometsän, joka nyt luultavasti jää Lehikoiselle, se kun on siellä sen peltojen alla. Mutta ehdinpä jo kuitenkin vedättää sieltä kolmekymmentä syltä halkoja, vaan siitä elä virka…
Antti Turpeinen ja Risto Pekkarinen läksivät sitte molemmat Lehikkolaan.
* * * * *
Linjat olivat ajetut, ja tilus kokonaisuudessaan mitattu ja juuri oli käyty käsiksi jyvitykseen.
Varamaamittari Stefan Snööri kulki lautamiesten Pietari Sirolinin ja Risto Pekkarisen kanssa ympäri tilaa ja merkitsi lyijykynällään jyvitysarvoja kädessään olevaan karttaan. He olivat saapuneet perukan petäikköön.
— Tälle hietikkokankaalle sitä tuskin kannattaa panna jyvääkään, tätä kun ei saata viljellä kuuna päivänä, esittää Risto Pekkarinen.
— Eihän näitä tällaisia juuri viljellä, mutta nämä näkyvät kasvavan itsestään, nimittäin puita, sanoo Stefan Snööri.
— No jos sitte olisi jyvä panna, arvelee Pekkarinen.
— Mutta hietapohjaisia ne olivat useimmat kaskimaatkin ja niille merkittiin neljä ja viisi jyvää, huomauttaa Sirolin. — Minusta on tämä kangas yhtä arvokasta.
— Vai yhtä arvokasta! Eipäs näy herra tuntevan eroa maalla ja maalla. Menkääpä nyt ja kylväkää ruis tähän kankaaseen, niin tokkopahan siemenet saatte. Vai ei ole eroa! Hyh! En minä suostu enempään kuin yhteen jyvään, inttää Pekkarinen.