Varamaamittari Stefan Snööri ja hänen apulaisensa Pietari Sirolin tekivät totia Tuomas Lehikoisen eteiskamarissa ja tuumiskelivat äsken laatimastaan tilan ehdotusjaosta. Heillä oli edessään pöydällä Sirolinin tekemä uusi, monivärinen kartta lukemattomine pienine "erotuksineen": siinä oli ruskeaviivaista rahkaa, keltasta peltoa ja vehreää niittyä, mutta kaskimaiden vaaleanpunerva kajastus helotti ennen muita sopusoinnussa pöydällä höyryävien lasien kanssa.
— Turpeiselle tässä jää enemmän metsää. Se jää tuo peräkangas miltei kokonaan, sanoo Pietari Sirolin.
— Niin sen täytyy jäädäkin. Sillä koska Lehikoinen saa kaikki pellot ja suurimman osan kaskimaita, niin täytyy Turpeiselle korvata metsämaalla, koska heillä kummallakin on tilasta yhtä suuri osa. Vaan mitäpä siitä. Annetaan me Lehikoiselle runsaasti puita peräkankaalta, joka jää Turpeiselle, niin tulee metsämaakin suunnilleen tasatuksi.
Sen sanoi Stefan Snööri. Ja Pietari Sirolin lisäsi:
— Niin, ja seipäitä ja aidaksia ja halkoja, jos Lehikoinen älyää vaatia. Vaan minäpä otan ja sanon sille kahdenkesken, että se loppukokouksessa virallisesti vaatii.
Oli lähetetty noutamaan Turpeista ehdotusjaon hyväksymistä varten. Hän toi Pekkarisen tullessaan.
— Ne pitäisi koettaa saada ne mittarit meille tavalla millä tahansa ennenkuin välirajat avataan, tuumaili Turpeinen tullessaan Pekkariselle. — Siitä nassakasta saattaisi olla meille hyötyä.
— Minä siitä jo mittareille huomautin nassakasta, mutta eivät sanoneet tulevansa ennenkuin jaon päätyttyä. Vaan kyllä ne muutenkin sinun puoltasi pitävät. Niinkuin jo sanoin, olisivat sillekin perukkakankaalle panneet viisi jyvää, vaan kun minä iskin silmää ja annoin ryypyn, niin puolensivat kolmeen. Kannattaa sinun pitää niille herroille hyvät harjakkaat.
Risto Pekkarisen sanoilla oli tarkotettu vaikutus, sillä Turpeinen vastasi:
— Täytyy siitä nassakasta vielä pohjan näkyä.