— Tuollahan ne kylällä kertoivat. Eikös se olekaan totta?… No nyt minä vasta!…
Maija Stina löi käsiään yhteen niin että jämähti ja jäi siihen istualleen ihmeissään katsoa muljottamaan.
Aaprami nousi seisomaan ja kourasi tuiman näköisenä partaansa.
Hän virkkoi:
— Minä sanoin jo tälle eukolle, että ota sinä ensin varma selko asiasta… vaan mitäs ne ämmät!
Vallesmannista oli tämä juttu hirveän lystiä. Hän nauroi ja sanoi:
— No elkäähän nyt, Mujunen! Sattuu se viisaallekin vahinko. Ja onko tämä nyt sitte vahinko tahi mikään? Istukaa vaan alas ja pankaa palamaan!
Rouva kääntyi Maija Stinan puoleen ja virkkoi:
— Me saimme tänne viime pyhänä sen kaksivuotiaan sisareni tytön ja siitähän ne sen juorun ovat laskeneet. Ja on se tuokin ukko pari kertaa piloillaan sanonut, että minä muka olisin… phyh!
— Kaikkiin sitä joutuu, kun elää, läähätti Maija Stina. — Minä jo vähä epäilin, kun rouva on keski-ikäinen ihminen eikä ole ennenkään saanut ja kun eivät edeltäpäin hölynneetkään, vaan niin vakuuttivat varmana kylällä, että nyt sai… Kertoivat vallesmannin itsensä sanoneen.