— Panenpa kun panen, oli Mutanen vaan vastannut.
Sitte oli hän päivemmäilä käynyt katselemassa ruislaihojaan ja tullut siihen vakaumukseen, että niin pelto kuin halmekin olivat kypsiä ja että kun vaan tulisi kosolti väkeä, niin joutaisivat mennä kuhilaalle molemmat…
— Kunhan se Risto pakana ei vaan tulisi liian sukkelaan, ajatteli hän itsekseen. — Mutta onhan tästä matkaakin, on kokonaista kolme peninkulmaa, eikä se Risto ole niitä ensi luokan ajajia. Ja sanoinhan minä sille, että hevosta on perillä syötettävä neljään asti ja ettei saa ajaa kovasti. Ja viivähtäähän se torillakin…
Mutta sitte juohtui lautamies Taavetti Mutaselle mieleen vielä eräs asia, ja hän virnisti suutaan omituisesti ja pyörähti voitonriemuisena kantapäillään.
— Enpähän virka, enpähän virka, mutisi hän itsekseen.
Heti päivällisen jälkeen tulla tupsahtaa Mutalaan mustanaan väkeä, miestä ja naista. Ne tulevat ensin tupaan, missä emäntä suuresta sumppipannusta kaikille kahvia tarjoilee.
— Onpas pannut hurskaasti sikuria. Arvaahan sen tarkan, supattelevat keskenään karsinapuolelle istahtaneet naiset.
— Mikäs se nyt juohtui mieleen, kun teilläkin kerran talkoita?… Eipähän teillä ennen näitä pidetty, rohkasautuu joku puoleksi leikillään kysymään.
Emäntä ehättää selittämään:
— Sehän se lautamies… Vaikka johan sitä minä olen joka syksy vatkuttanut, että pitäisihän ne pitää, vaan se kun on aina sanonut, etteivät kannata.