— Mikseivät kannata! Tottapahan nyt näkee, että kannattaa… Vai tappoi se lautamies viimeinkin sen pahanilkisen pässin?…
Mutta emännälle näytti nyt tulevan hyvin kiire eikä hän joutanut niistä asioista sen enempää juttelemaan.
Lautamies Taavetti Mutanen käveli pellollaan ja haastatteli leikkuumiehiä kussakin ryhmässä. Hän tuntui olevan harvinaisen hyvällä tuulella ja laski leikkiä naisille ja miehille. Ja useamman kerran katsahti hän merkitsevästi suureen umpikuoriseen ankkurikelloonsa, vilkasi sitte maantielle päin ja murahti kuuluvasti:
— Kauvanpa se Rummukais-Risto siellä kaupungissa viipyykin.
Ja hän teki sen hauskan havainnon, että varsinkin miesväki yltyi yhä tulisemmin leikkaamaan. Ei enää seisoksittu, ei tarinoitu, vaan somasti suhahteli hammasteräsirppi kypsässä oljessa ja kuhilas kuhilaan viereen kohosi ja tasainen sänki jäi vaan jälelle.
Talkooväkeä oli kuuteen- seitsemäänkymmeneen henkeen. Suurin osa leikkasi pellolla, mutta jo alussa oli osa isännän pyynnöstä mennyt nujertamaan vähän matkan päässä olevaa halmetta.
Hän näet ajatteli:
— Eivät viitsi halmeelle mennäkään, kun saavat pellon loppuun. Vaan nyt ne tuskin kehtaavat heittää kesken.
Hän hieroskeli tyytyväisenä kämmeniään ja meinasi mielessään, että näkyyhän tuota saavan leikkuuväkeä palkattakin.
Laiho kaatuu kuin koneella, ja hämärän tultua on halme leikattu kokonaan ja pellosta on enää yhtä nurkkaa jälellä.