— Mutta merkillisen kauvan se Rummukais-Risto viipyy. Jo tässä ottaisi suihinsa pienen naukun, tuumitaan muutamassa miesjoukossa..
— Se kuului kaupunkiin mennessään pistäytyneen tuolla Tahvanalan tuvassa ja oli kehaissut, että kyllä sitä tänä iltana tärpätti vuotaa. Viiskolmatta litraa oli sanonut tuovansa ja kärryissään oli ollut lautamiehen iso lekkeri, se viinasaksoilta otettu ja huutokaupalla myöty, tiesi muuan naapuritalon renki.
— Tämä lautamies se on niin viisas kuin vanhakin. Kun minä tuolla pihalla kysyin, että eikö se tarjoo talkooväelle ryyppyä, niin vastasi pahuus, että kyllä hän sen verran lakia ymmärtää, ettei saa tarjota. Mutta sitte se sanoi niin että jos Risto tuo kaupungista ja tarjoo omistaan, niin tarjotkoon, eihän se muka häntä liikuta. Vaan arvatkaapas, kenenkä viinoja se Risto tarjoo? Omiaanko? Hyh!… Tuskin lienee miehellä litran hintaa taskussaan.
Se oli Mutalan oma renki, joka näin haasteli. Ja miehet jo maiskauttelivat suutaan ja tuumivat, että koskapa niin on asia, niin pitää se painaltaa tuo pellon nurkka loppuun, tulkoon vaikka tuhannen pimeä.
Naisten ryhmissä kikateltiin ja tirskuiltiin ja varsinkin vanhemmat heistä kuiskailivat keskenään, että olipa hyvä, kun tuli tulluksi, saahan tuon toki ensi kerran tänä syksynä lammaskaalin… Nuoremmat tytöt laskivat sormillaan, montako tuntia jäisi aikaa tanssiin.
Lautamies Mutanen oli sillävälin käynyt kartanolla ja tuli nyt takaisin pellolle.
Hänen sydänalaansa hivelee niin suloisesti, ja huomatessaan, ettei pellosta ole enää jälellä kuin muutaman minuutin työ, tuntuu hänestä siltä, että kyllä ne nuo miehet sittekin ryypyn ansaitsisivat.
— Kylläpä täällä on leikattukin, sanoo hän. — Eihän tuota nyt noin tiukkaan olisi tarvinnut… Vaan eikö liene paras, että lähdetään jo purasemaan illallista. Antaa tuon lopuskan jäädä…
— Ei tätä nyt tähän kesken jätetä, vastataan hänelle.
— Mutta kumma mies se Risto, kun siellä kaupungissa viivyttelee. Olisi jo saattanut tulla kaksikin kertaa.