Häntä puistatti ja hänen suonissaan tuntui niin omituisesti polttavan. Tietäisipä hän vaan, ketä täällä tapaa käydä, niin kyllä hän näyttäisi… iskisi vaikka puukkonsa niiden hartioihin salaapäin, vaikka joutuisi siitä linnaankin…
Mutta sitte tuntui hänen mielessään niin kutittavan hyvältä, sillä hän tunsi äänestä, että siellä ulkona olikin heidän talonsa renkejä, juuri niitä samoja, jotka aina olivat hänelle ilkkuneet.
— Elä laske niitä, Miina, kuiskasi hän hiljaa.
— En ole ennenkään laskenut.
Ulkonaolijat lukivat runonsa loppuun ja koputtivat uudelleen seinään.
— Miina, laske pois sisään! Ei täällä ole kuin Pekka ja minä.
Mutta Miina ei sano halaistua sanaa. Työntäytyy vaan yhä syvemmälle peitteensä sisään.
Pyrkijät alkavat vähitellen tulla tyytymättömiksi.
— Siellä on meidän Jussi sen vieressä. Tännepäin se poikavekara läksi ja sillä näytti olevan ihan erityiset meiningit.
— On niitä siellä sitte kaksi hametta…