Tämäntapaisia pilapuheita kuului seinän takaa ja Jussi oli mielissään, että sai kerrankin olla niille irvihampaille kiusaksi.
Aikansa puskuiltuaan tuntuivat rengit viimein menevän tiehensä. Ja Jussi yhä istua kyykötti Miinan vuoteella ja ajatteli, että tämmöistäköhän mahtaa aina olla yöjalassakäynti… että tulevat ja pyrkivät ja kun eivät pääse, niin herkeävät hävyttömiksi ja haukkuvat…
Mutta nyt alkoi kuulua liikettä oven takaa. Kuului supatusta ja sitte hyvin omituista vilinää, niinkuin olisi hangattu kahta esinettä vastatusten. Jussi ihmetteli kotvasen ja kuulosteli ja oli supatuksesta saavinaan selville, että siellä oven takana vehkeilivät ne samat rengit.
— Miina! Mitähän ne siellä kujeilevat?
— Ne kai koettavat konsteillaan saada ovea auki. Vaan eivätpä saa.
Jonkun ajan kuluttua ei ulkoa kuulunut enää mitään ääniä ja Jussi päätti niiden viimeinkin menneen tiehensä.
— Nukutko sinä jo? kysyi Jussi Miinalta jotain kysyäkseen.
— En, vaan alkaa jo nukuttaa.
Jussi arveli ensin, että olisi sitä nyt jotain puheltava, mutta kun Miina kerran oli väsynyt, niin ei hänkään viitsinyt vaivata, vaan heittäytyi pitkälleen siihen vuoteen laidalle. Miina oli niin syvällä peiton alla, ettei hänestä näkynyt muuta kuin pää.
Jussi mietti, uskaltaisiko hän ehkä vähä likistää. Rohkasautui siitä kuitenkin ja pujotti käsivartensa Miinan kaulaan ja jätti sen siihen lepäämään. Miina ei ollut tuosta millänsäkään.