— Mitenkäs minä nyt pääsen ulos?
Miina pyörähti mitään virkkamatta vuoteelleen. Ja Jussi alkoi tuntea kylmiä väreitä selässään, sillä hän tiesi, ettei tästä hyvä seuraisi hänelle eikä Miinalle.
Ensi töikseen ryhtyi hän lohduttelemaan Miinaa, joka siinä vuoteellaan kasvot tyynyä vasten nyyhkytti.
— Elähän, Miina kulta, ole milläsikään! Kylläpähän tästä vielä päästään. Minä otan syyn päälleni. Lyököön Heikkilä minua, jos haluaa. Ei se minua kuitenkaan lyö. Ja sitte… kuulehan Miina… mennään me tässä muutaman vuoden perästä yhteen.
— Etpä sinä minusta huoli…
— Huolinpahan, jos vaan sinä… Vaan yöllä minä en enää luoksesi tule, enkä mene muuannekaan… Käydään hän pyhäisin yksissä kirkolla, niin saadaan jutella.
Miina rauhottui vähitellen. He olivat nyt molemmat salvan takana ja ulkoa alkoi kuulua talonväen ääniä.
Mutta yhtäkkiä hyppäsi Miina ylös.
— Kuule! sanoi hän. — Sinun täytyy piilottautua johonkin ennenkuin ne tulevat. Eivät ne arvaa sinun olevan täällä. Minä selitän niille, että ketä lie tullut yöllä pyrkimään ja minä kun en laskenut sisään, niin suutuksissaan salpasivat aittaan. Se on niin pahanilkinen se isäntä, että kummat vielä tekee, jos löytää sinut täältä. Minä tulen sitte sinut laskemaan, kun rupeavat ettoneelle tuvassa. Teen jotain asiaa…
Jussista tuntui tuo ehdotus ensin vähä arveluttavalta ja siitä voisi pahimmassa tapauksessa olla hyvinkin ikäviä seurauksia, mutta koska kerran Miina niin tahtoi, niin mukautui hänkin.