— Tiedätkö, minulla on nykyään semmoinen halu tehdä jotakin muiden hyväksi, — sanoi Bella. Tämä pitkä toimettomuus on tehnyt minut oikein itsekkääksi. Päivä päivältä tunnen itseni virkeämmäksi ja ikävöin työtä, — työtä! Oi, Hanna, kuinka hauskaa tulee, kun minä oikein paranen! Jumala on niin hyvä. En tahtoisi koskaan enää tuntea yhtään rumaa tai kiittämätöntä ajatusta sydämmessäni.
— Paras päivä eläessäni tulee olemaan se, jolloin sinä jälleen pääset ulos, rakas Bella. Sinun sairautesi on ollut minulle suuresta merkityksestä: olen niin selvään huomannut oman voimattomuuteni ja Jumalan läsnäolon. Olen tuntenut, kuinka rukous lohduttaa ja rauhoittaa. Ja nyt vihdoin olen saanut sen äärettömän ilon, että näen sinun paranevan. Tuntuu niin kummalliselta sydämmessäni. Saattaisin sulasta kiitollisuudesta panna alttiiksi koko elämäni jonkun yksinäisen ja onnettoman hyväksi, ja tuntuu ikäänkuin ei mikään enää voisi tehdä minua alakuloiseksi.
— Sinä rakas, uppiniskainen Hanna, kuinka nyt olet heltynyt, — sanoi
Bella ja suuteli hänen silmiään, joissa näki kyyneleitä.
Huhu Hannan "ravintola-käynnistä" oli sillä välin levinnyt kaupungissa. Hänen selkänsä takana kuiskattiin, moni karttoi hänen seuraansa ja hän huomasi usein säikähtyneitä ja moittivia katseita kiinnitettävän itseensä. Pari päivää tapauksen jälkeen seisoi kaksi korkeimman luokan tyttöä kuiskaten koulun käytävässä.
— Kello oli lähes 12 yöllä, — sanoi toinen, — kun minun serkkuni, joka istui sanomalehtiä lukien perähuoneessa, näki hänen tulevan sisään.
— Näkikö hänen tulevan sisään? — Silmät olivat seljällään kummastuksesta.
— Näki. Ja sitten meni hän ulos tuon Hagenin kanssa, josta jokainen tietää, ettei se ole mikään siivo poika.
— Ja he kävelivät kauan aikaa muutamilla syrjäkaduilla, — kuiskasi eräs toinen. — Thure Öst tapasi heidät.
— No niin, minusta on hän aina tuntunut hiukan … tuommoiselta … — keskeytti eräs kolmas painolla.
— Ajatelkaapa, — juoda punssia ravintolassa kahdentoista aikaan yöllä! — lisäsi neljäs.