— Ei ole tarvis, voin minä olla maistamatta, jos tahdon. — Valter koetti puhua tyyneesti ja mahtavasti.
— Kyllä me kaikki tarvitsemme nojaa, jos mielimme pysyä hyvissä aikomuksissamme. Minä menen nyt Palmfeltiin, tule sinä mukaan. Ne varmaankin iloitsevat tulostasi.
Valter oli kahdella päällä. Toisaalta tuntui hänestä hauskalta jälleen käydä tuossa hyvässä, lämpimässä kodissa, toisaalta taas häpesi hän sitä, että tyttö muka saisi häntä taivutetuksi mihin tahansa.
— En tiedä, ilkeänkö, — sanoi hän, — en ole kylävaatteissa.
— No, mitäpä siitä. Ovathan Palmfeltit vanhoja ystäviäsi. Me puhelemme siellä ja meille tulee aika hauska. Ethän ole nähnyt Bellaakaan sen jälkeen, kun hän pääsi sairasvuoteeltaan. Tule pois!
Juuri kun he kääntyivät Annankadulle, tuli heille vastaan muuan Valterin luokkatovereita. Tämä oli monesti koettanut sopimattomilla saarnoilla käännyttää Valteria ja, kun nyt näki tämän Hannan seurassa, iski hän silmää hänelle, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: ähäh, joko jouduit kiinni? Valteria harmitti kauheasti, että häntä voitiin luulla tytön johdatettavaksi. Sentähden muuttui hänen muotonsa synkän näköiseksi ja vihaiseksi, ja kun he tulivat Palmfeltin portin luo, oli hän muistavinaan jotakin hyvin tärkeää, heitti kiireesti Hannalle jäähyväiset ja pujahti tiehensä.
Hanna jäi katsomaan hänen jälkeensä, sydän täynnä levottomuutta ja pettyneitä toiveita. — Mimmoisia raukkoja me kuitenkin olemme, — ajatteli hän. — Monesti tarvitaan enemmän uskallusta ottaaksemme yhden askeleen eteenpäin hyvää kohti, kuin kymmenen takaperin pahaan päin. Varmaankin Valter nyt meni vahvistamaan miehuuttaan punssilasin ääreen sekä sopivalla jutulla selittämään äkkipikaisen poistumisensa.
Pahoilla mielin meni hän nyt sisälle Bellan luo, joka istui nojatuolissa pöydän ääressä; Hanna otti matalan rahin ja istui hänen viereensä. Sitten kertoi hän päivän tapahtumat, ja vähäisellä pään nyykähtämisellä Bella kehoitti häntä aina jatkamaan.
— Elkäämme häntä vielä jättäkö, — virkkoi Bella innostuneena, — päätämmehän tehdä hänestä kelpo miehen.
Hanna puristi ystävänsä kättä. — Minulla ei ole suuria toiveita, — sanoi hän alakuloisesti. — Kun luonteessa itsessään ei ole mitään lujuutta, niin voipi ensimmäinen tuulen puuska viedä kaikki hyvät aikomukset.