— Minä se olen, Valter, — virkkoi hän ja ääni kuului epävarmalta. —
Etkö tahdo olla hyvä ja seurata minua?
— Minnekä? — kysäsi Valter ilomielissään, mutta heitettyään katseen Hannan vakavaan ja surulliseen muotoon, sai hän aavistuksen asian oikeasta laidasta.
— Onko … onko aikomus saada minut pois toverien luota? — kysyi hän ja koetti näyttää jäykältä.
— Kyllä, Valter, — vastasi Hanna lujasti. — Ehk'et aavista, mihin nuo toverit tahtovat sinua viekotella?
— Oh! Liian vähästäpä säikähdyit, Hanna. Me joimme vaan lasin punssia.
Jollakinhan sitä täytyy lämmitellä tämmöisellä kauhealla pakkasella.
— Yhdenkö lasin? — Hanna hymyili surullisesti. — Minä laskin jo kolme. Etkö tiedä kuinka pian tuommoinen tulee tavaksi? Minulla oli serkku, joka oli varsin hyvä poika, kunnes toverit saivat hänet huonon vaikutuksensa alle. Nyt on hän kurja juoppo parka, jolla ei ole mitään iloa elämässä.
Hän vaikeni. Ei tietänyt oikein, kuinka saisi Valterin kunnian tuntoa hereille.
— Jo on ruvettu arvelemaan, ettet kelpaa mihinkään hyvään…
— Vai niin! — Valter oikaisi itsensä. — Ihmiset ovat niin sukkelat tuomitsemaan…
— Ole miehekäs, Valter, ja nouse ajoissa! Etkö rupeaisi raittiusseuraan, se auttaisi sinua?