— Sinuako hän sitten tottelisi, — keskeytti Alma. — Tule pois nyt, rakas, kulta Hanna!
— Odotahan, Alma, elä mene, … minä en voi lähteä … tuntuu aivan kuin jos minä tekisin itseni syylliseksi hänen perikatoonsa. Ettekö te näe kuinka he kilistelevät laseja … kuinka halukkaasti hän sitä tyhjentää … päästä minut, Alma, minun täytyy mennä sisälle.
— Oletko ihan hullu, Hanna?
Berthakin oli liikutettu. — Ajattele koulua, ajattele tulevaisuuttasi, tule pois, olemme jo seisoneet täällä liian kauan!
— Menkää te … minä en voi teitä seurata… Ehkä istuvat he täällä puoliyöhön saakka, — lisäsi hän puoleksi itsekseen, — ja minkälaisessa tilassa on hän sitten huomenna! Hän tempasi itsensä irti tovereista ja lähestyi ravintolan portaita. Siihen seisahtui hän jälleen. Tulisiko Valter pois? Mitä hän oikeastaan sanoisi hänelle? Eikö tämä ollut hullu yritys, jonka hän saisi kalliisti maksaa? Järki kuiskasi: elä mene! — ja hän jäi seisomaan oven taakse. Mutta kun hän taas katsahti ikkunasta sisään, vahvistui hän päätöksessään ja aukaisi oven.
Etehisessä oli vaan yksi viinuri, joka heitti häneen kummastelevan katseen. Hän sanoi puoliääneen ja aivan tyyneesti: — tehkää hyvin ja kutsukaa herra Hagenia ulos. Minä odotan kadulla.
Sen tehtyä meni hän kiireesti, ikäänkuin laattia olisi polttanut hänen jalkapohjiansa.
Ulos tultua huomasi hän, että toverit olivat mennet. — Hyvä on, — arveli hän, — en olisi tahtonut, että Valter näkisi heidät.
Hän katseli tarkkaan etehisen ovea, ja nyt se aukeni. Valter Hagen tuli ulos.
Hanna otti pari askelta häntä kohtaan.