Kun tyttöjen piti lähteä, saattoi Hanna heitä vähän matkaa. Ilta oli pimeä ja kylmä, puotien ikkunat loistivat kirkkaasti valaistuna ja ihmisiä tulvaili keskikaupungilla.
Tytöt kääntyivät eräälle sivukadulle. He kulkivat kaikki kolme rinnakkain ja puhelivat vilkkaasti.
Nyt tulivat he menemään erään talon ohitse, jossa uutimia ei vielä oltu laskettu alas kirkkaasti valaistujen salin ikkunain eteen. Berthan katse vilkahti sinne. Samassa seisahtui hän äkkiä ja kuiskasi:
— Katsokaa tuonne! Siellä hän istuukin. Siinä paha, missä mainitaan!
Tytöt huomasivat salissa pienenlaisen pöydän ja sen ääressä neljä nuorukaista punssipullon ympärillä. He tupakoivat, nauroivat ja liikuttivat ahkerasti lasejaan. Yksi niistä oli Valter Hagen.
Hanna tunsi kalpenevansa mielenliikutuksesta. Hän tarttui kovasti
Berthan käsivarteen. — Tuo on kurjaa! — kuiskasi hän.
— Tietysti. Mutta tule pois, ilkeältä tuntuu katsella sitä.
— Tuolla he nyt viekoittelevat siltä raukalta viimeisetkin pennit sekä koettavat tehdä häntä itsensä kaltaiseksi. Se ei saa tapahtua. Minäpä menen sisään…
— Se olisi aivan sinun tapaistasi, mutta sitä et kuitenkaan saa, — lausui Bertha vakavasti ja veti Hannan väkisin poispäin.
— En saata lähteä, en saata … läähätti Hanna tunteensa vallassa.
— Minun täytyy saada hänet pois.