— Olen kuullut sen, — vastasi Hanna, hypähtäen alas pöydältä. — Valter oli ennen paljon Palmfeltien luona ja minä tunsin hänet hyvänluontoiseksi, kiltiksi pojaksi. Nyt hän ei ole käynyt siellä pitkään aikaan ja, kun kysyin Pentiltä, mikä siihen oli syynä, vastasi hän, että Valter parka oli huonoilla jäljillä. Muutamat tunnottomat ylioppilaat ovat opettaneet häntä juomaan.
— Hyi! Onneksi hänellä ei ole vanhempia eikä sisaruksia, joiden täytyisi häntä hävetä! — huudahti Alma.
— Jos hänellä olisi ollut koti, ei hän olisikaan ehkä tullut semmoiseksi, kuin hän nyt on. Se on juuri siitä syystä, että hän on ollut niin yksin, kun pahat vaikutukset ovat niin voitolle päässeet. Poika parka! Tahtoisinpa auttaa häntä, jos voisin.
Hanna oli käynyt miettiväiseksi. Jokainen muistutus elämän varjopuolista tuntui hänestä suoralta moitteelta häntä itseään kohtaan.
— Elä nyt taas näytä niin juhlalliselta, Hanna. Et sinä kuitenkaan voi hangata maailmaa puhtaaksi ja kiiltäväksi. Mitä sinulla on tuossa pullossa? Kelpaa kai se haisteltavaksi?
— Kai se on hajuvettä, — arveli Alma.
— Mainiota! Saa kai siitä nauttia? Hanna ei vastannut, hän oli vaipunut ajatuksiinsa.
Bertha aukaisi pulloa ja haisteli. — Uh … ptski! Sinä heitt … ptshi! Sehän on ammon … ptski … iakkia! Jopa osasit valhetella, sanoi Jussi papille.
Hannan täytyi nauraa. — Enkä valhetellut. Enhän minä sitä hajuvedeksi sanonutkaan. Ammoniakkiahan se onkin, jolla olen ottanut pois likapilkkuja vaatteista.
— Ja sillä sinä petät ihmisiä ja panet tämmöiseen hienoon pulloon, aivan kuin se olisi parasta hajuvettä. Ui, kuinka nenääni kirveltää!