Ei hennonut kuitenkaan kukaan nauraa. Päinvastoin tarttui hänen alakuloisuutensa koko tuohon hilpeään joukkoon ja tunti kului hiljaa ja ilman elämää.
Kun se oli loppunut ja Hanna Rappe ensimmäisten joukossa mennyt pois, kutsui Verna Sommar vielä kerta kokoon kaikki muut, hänellä oli heille sanomista.
— Tahdoin kysyä teiltä, tytöt, — virkkoi hän ja hänen äänensä kaikui kuin kenraalin, joka tutkii joukkojaan, — tahdoin kysyä, tiedättekö ja hyväksyttekö sen, että yksi paraimmista tovereistamme on joutunut mitä kehnoimman epäluulon alaiseksi, tullut huonosti kohdelluksi ja yleisen juorun esineeksi, sekä nyt on vähällä tulla erotetuksi koulusta? Te tiedätte kaikki, ketä tarkoitan…
Tytöt olivat ääneti. Muutamat olivat hämillään, toiset näyttivät aivan välinpitämättömiltä, niinkuin asia ei olisi vähääkään heihin koskenut.
— En ainakaan minä sitä hyväksy, — kuultiin äkkiä Berthan lausuvan.
— Enkä minä, — virkkoivat muutamat epävarmat äänet joukosta.
Jenny väänteli itseään hiukan hermostuneena:
— Eihän se ole kummaa, että sivistyneistä kodeista lähteneet tytöt vetäytyvät pois semmoisen seurasta, joka…
— Tiedän, mitä aiot sanoa, — keskeytti häntä Verna harmistuneena, — mutta sinä olet väärässä, niinkuin kaikki muutkin. Tietäkää tytöt, että kaikki se paha, mikä kerrotaan Hannasta, on paljasta panettelemista, olen itse ollut tilaisuudessa ottamaan asiasta selkoa.
Tytöt tunkeutuivat hänen ympärilleen ja hän kertoi kaiken sen, minkä oli kuullut Hannalta itseltään, Valterilta sekä ravintolan palvelijoilta.