Häntä keskeyttivät innokkaat huudahdukset, niinkuin: — mitä minä olen koko ajan sanonut?… Niin, mutta minä olen aivan varmalta taholta kuullut … kulta Hanna raukka!… Hyi, kuinka ilkeitä me olemme olleet… j.n.e.
— Sanokaa minulle, — jatkoi Verna Sommar, — onko hän koskaan rikkonut lupaustaan? Eikö hän aina ole kehoittanut teitä hyvään ja oikeaan? Ja kuinka te palkitsette häntä? Epäluulolla, jonka täytyy syvästi häntä loukata ja tylyydellä, joka osoittaa huonoa käsitystä kumppanuuden velvollisuuksista. Te olette käyttäytyneet rumasti tytöt, ja nyt vaatii teidän kunniantuntonne, että koetatte tehdä pahan hyväksi. Osoittakaa nyt Hannalle, että te uskotte häntä ja pidätte häntä entisessä arvossa; se ilahduttaisi häntä enimmin.
Nyt syntyi melu semmoinen, että talo oli vähällä kumoon kaatua. Tytöt puhuivat kaikki yhtaikaa ja jokainen koetti voittaa toiset. — Kuinka hauskaa, että Hanna on syytön! — huusi Bibbi ja pyörähytti Aina Bergia. — Olen koko ajan uskonut, ettei hänessä ollut syytä, — virkkoi Lilli, unhottaen kerrassaan, että hän oli tarkasti välttänyt Hannaa.
— Se olisi sopinut niin hyvin hänen poikamaisuuteensa yleensä, jos hän olisi maistellut punssia poikain kanssa, — keskeytti Jenny, vielä epäluulon vallassa. — Ja minä kuulin aivan varmalta taholta…
— Että olet kana, joka paikalla uskoo ensimmäistä tuhmaa huhua, — pisteli Bertha siihen. — Olenhan minä yötä päivää teille saarnannut, että kaikki oli sulaa valhetta, mutta te ette ole uskoneet.
— Olen kai minä uskonut, — kuului ääni joukosta. — Ja minä myös … ja minä. — Kaikki tahtoivat nyt välttämättömästä todistaa, että he "todellakin itse asiassa olivat uskoneet Hannaa syyttömäksi, mutta kun sitä ei voitu todistaa, niin…"
— No, näen, että te kadutte tylyyttänne, — keskeytti Verna Sommar, joka puoleksi surullisella hymyllä oli kuunnellut heidän sanakiistaansa. — Menkää nyt puhumaan Hannalle. Hän on alakuloinen ja syvästi loukattu…
— Mennään, mennään, — huusivat tytöt. — Ei ole kummaa, jos hän on suuttunut!…
— Hän on rohkea, alttiiksi antava ja totuutta harrastava, — jatkoi Verna Sommar — hänellä on sydän paikoillaan. Minkä hän teki, sitä ei olisi tehnyt kukaan meistä.
— Ei tietysti, kukapa tahtoisi mennä ravintolaan? — huudahti eräs tytöistä ja näytti loukkautuneelta.