— Hyvä, mutta ajattelepa, jos sinun pikku veljesi sattuisi palavaan taloon. Etkö koettaisi häntä pelastaa, vaikka vaatteesi nokeutuisivatkin? Se on pelkuri, joka vaaran hetkenä ajattelee itseään ensi sijassa. Hanna Rappe on näyttänyt meille, kuinka meidän tulee menetellä.
Tytöt hälisivät, iloisina, noloina ja katuvaisina. Hanna esiintyi heille jälleen entisessä rehellisyydessään, eivätkä he nyt voineet käsittää, kuinka olivat saattaneet hänestä luulla mitään ala-arvoista.
— Ei häntä saa koulusta erottaa, — lausui yksi päättäväisesti.
— Jos hän erotetaan, niin eroan minäkin, — uhkasi toinen.
— Niin teemme mekin, — kuului usealta taholta. — Mennäänpä johtajattaren luo puhumaan Hannan puolesta!
Tähän ehdotukseen yhtyi kolme neljättä osaa luokkaa. Muut tahtoivat pysyä puolueettomina. He häpesivät niin pikaista mielenmuuttamista ja muutamat heistä eivät vieläkään voineet epäluuloaan voittaa.
Mutta enemmistö meni, Alman ja Berthan johdolla, innostuneina ja hehkuvina taistelunhalusta, puolustamaan äsken sorrettua toveriaan.
Johtokunnan kokous jälkeen puolen päivän ei kestänyt kauan. Useimmat puolustivat Hannan jäämistä; ainoastaan pari henkilöä puhui siitä vaarasta, minkä tämä voisi koululle saattaa. Viidennen luokan käynti johtajattaren luona otettiin myös lukuun. Peljättiin, että koska mielipide hänen suhteensa nyt oli äkkiä kääntynyt, voisi hänen erottamisensa synnyttää ankaraa moitetta.
Enemmän hyväntahtoinen kuin hienotunteinen oli se vastaanotto, joka Hannalle suotiin, kun hän seuraavana aamuna tuli koululle. Koko luokka oli kokoutunut etehiseen ja tervehti häntä kaikuvalla "hurraa" huudolla.
Ja ennenkuin hän aavisti mitään, oli hänet nostettu tuolille, jota sitten kannettiin ympäri huonetta.