Hanna tuli kuitenkin tästä kunnioituksesta enemmän alakuloiseksi kuin iloiseksi. Kuinka saattoi hän luottaa tunteihin, jotka yhtenä päivänä kuohuivat luulevaisuutta ja moitetta, toisena taas saattoivat eläköönhuutoihin? Hän ei ensin ollenkaan käsittänyt, kuinka tämä käänne oli tapahtunut, mutta huomattuaan ovessa Verna Sommarin iloiset silmät alkoi hän aavistaa asian kulkua.
Semmoinenko siis oli hänen luokkansa ja ehkä tytöt yleensä? Yhtä valmiit heittämään kivellä epäluulon alaista toveria, kuin sovittamaan tuskaa liioitettua ystävyyttä osoittamalla.
Tätä ajatellessa tuli hän pahalle tuulelle huolimatta kaikista ystävyyden osoituksista ja toivoi pääsevänsä johonkin nurkkaan ajatuksiaan selvittämään. Mutta toverit pyörivät hänen ympärillään kysyen, selittäen, anteeksi pyytäen, niin että hän ei päässyt rauhassa ajattelemaan, ennenkuin omassa pienessä kamarissaan.
Enimmin kaikista koski häneen se, että Valter Hagen siitä illasta saakka kerrassaan vältti kaikkea "vaikutusta". Hanna ei ollut häntä ollenkaan nähnyt eikä Pentinkään koskaan onnistunut tavata häntä kotona. Koulussa taas pysyi hän erillään niin paljon kuin mahdollista, ja kun Pentti ystävällisesti kutsui häntä luonaan käymään vastasi hän verukkeilla. Tietysti oli huhu Hannan niin kutsutusta "ristiretkestä" tullut lyseoonkin, ja Valter sai kärsiä paljon pilkkaa tovereiltaan. Täten poistui hänestä kerrassaan se häpeän tunne, jonka Hannan sanat olivat herättäneet, ja hän koetti paraimmalla taidollaan pelastaa kunniaansa sillä väärällä miehuudella, jolla niin usein peitetään rehellistä katumusta.
Hanna ymmärsi nyt menetelleensä väärin; kun asia kerran oli tullut julkiseksi, ei se saavuttanut tarkoitustaan. Kuitenkaan ei hän voinut tekoansa katua, hän oli tuona iltana noudattanut omantuntonsa ankaraa käskyä eikä olisi saanut rauhaa, jos ei olisi sitä totellut.
Mitä hän muuten huoli Valter Hagenista? Ei enemmän kuin mistään muusta hädässä olevasta ihmisparasta. Mutta saattoiko hän mennä äkkijyrkän rinteen ohitse, jossa jokin kukka oli juurtunut vierivään hiekkaan ja joutumaisillaan poishuuhdotuksi ensimmäisellä rankkasateella, koettamatta istuttaa sitä turvallisempaan paikkaan? Hänestä tuntui, että se rakkaus ja toimintahalu, jonka hän tunsi kasvavan itsessään, tällä alalla tulisi paraiten käytetyksi. Että hän paraiten voisi antaa roponsa ihmiskunnan suureen kasvatustaisteluun, jos hän tulisi tuommoisten kodittomien, hyljättyjen poikaraukkojen hyväksi kumppaniksi…
Mutta nyt ei ollut aikaa moisiin ajatuksiin, tutkinto lähestyi ja päästötodistus. Hän luki tulisella innolla nämä viimeiset viikot. Hän tunsi sielunsa niin nälkäiseksi, ikäänkuin ei mikään voisi sitä tyydyttää. Olihan koulu vaan ensimmäinen askel. Monta oli niitä vielä, — monta, ennenkuin hän saavuttaisi päämääränsä. Jos hän edes koskaan tietäisi sen saavuttaneensa!
Ulkomaanmatka Karin tädin seurassa tuntui hänestä paljon lupaavalta; sen piti avata hänelle tien koko maailman viisauden aarteille. Heidän oli määrä matkustaa Kreikkaan ja Roomaan, Pompejiin ja Vesuviolle, Neapeliin ja Korsikaan. Hän ajatteli tätä kaikkea niin suurella ikävöimisellä, että se melkein jakoi hänet kahtia. Toinen osa kuljeskeli Pompejin raunioilla, toinen kulutti päivän toisensa perästä noita hyvin tunnetuita koulun portaita. Hän piti itseänsä itsekkäänä, kun saattoi olla niin iloinen. Eihän Bella saisi tästä kaikesta nauttia, ja moni muu, joka paremmin kuin hän olisi tarvinnut tätä virkistystä, saisi ilman lepoa jatkaa yksitoikkoista työtään. Oi jospa hän olisi saattanut heittää tuon avaran maailman portit seljälleen kaikille väsyneille ja sairaille, köyhille ja ikävöiville, joilla tuskin oli aavistusta maailmasta ja ihmisyydestä oman neljän seinänsä ulkopuolella!
Hän ei tullut ajatelleeksikaan, ettei hän olisi kylliksi kypsynyt ottamaan vastaan kaikkea, mitä semmoinen matka tarjoo. Kukapa lieneekään niin vahva ja rikas, niin rajaton ja kaikkeen mahdollinen kuin juuri 18 vuotta täyttänyt?
Karin tätikin oli ruvennut tuota matkaa ikävöimään. Hän alkoi nuortua, hänen väsynyt henkensä antautui ilolla ajattelemaan tätä uutta suhdetta Hannaan, niinkuin sairas kiinnittää mielensä uuteen lääkkeesen. Tämän nuoren, virkeän, tietoja ikävöivän ihmislapsen kanssa matkustaminen parantaisi hänen sairasta mieltään ja herättäisi hänet uuteen eloon.