Bellakin oli vasten tahtoansa hiukan hämillänsä Hannan käytöksestä. — Jospa olisit tullut tänne jonakin iltana kun täällä ei olisi ollut ketään, — arveli hän varovaisesti.
— Sinäkin Brutoni! — lausui Hanna hymyillen, jonka raitis tuuli ja ajatus uudesta huvituksesta panivat hyvälle tuulelle. — Todistakaa, että olen väärässä, niin herkeän paikalla. Minusta tuntuu, että teidän päinvastoin pitäisi olla minulle kiitolliset siitä lisähuvista, jonka saatte minun kömpelömäisyyteni tähden.
Joukko huvimajan luota hajosi. Kaukana nähtiin Jenny Stenmanin piirtävän niitä kauniimpia pyörtöjä jään pintaan; häntä seurasi puoli tusinaa lyseolaisia, jotka silmittömästi ihailivat häntä. Hänen kauniit silmänsä loistivat otsatukan alta, hakien mieltymystä kaikkialla, ja ahtaasen kureuumaan puristettu siro vartalonsa liikkui niin pehmeästi ja viehättävästi, että lyseolaiset arvelivat, etteivät koskaan olleet nähneet mitään kauniimpaa nukkea. Kun hän väsyi, mikä usein tapahtui, kiiruhtivat he kilvan kuljettamaan häntä kelkkatuolilla. Hän silloin tuon tuostakin päästi pieniä lapsellisia huutoja muka pelosta, joka kerta kun kelkka teki jonkun jyrkän käänteen, tai kun he huimalla vauhdilla olivat ajaa jonkun päälle. Mutta hän samassa nautti siitä että niin täydellisesti oli ohjaajansa vallassa.
Radan toisessa päässä teki Hanna ensimäiset kokeet jalossa luistelutaidossa. Joka tuulen puuska, joka halkeama jäässä saattoi hänet lankeamaan, mutta hän nousi aina yhtä rohkeasti, huolimatta ohitsekulkijain satunnaisesta hymystä. Hänen harras toivonsa oli, että pian voisi siksi hallita liikkeitään, ettei niin helposti joutuisi ankaran lounastuulen uhriksi.
Eräs nuori ylioppilas, johonka hän oli tutustunut kotipuolellaan, tuli tarjoomaan hänelle apuansa. Hän oli hyvin siro ja hieno ja luisteli niinkuin koko maailman ihailevat katseet olisivat häntä seuranneet.
— Neiti Rappe, saanko kunnian tarjota teille käsivarteni nojaksi? — sanoi hän ja tarjosi hiukan mahtavasti Hannalle kättänsä.
— Ei kiitos, — vastasi Hanna lyhyesti, — tulen minä toimeen ilmankin. — Ja hän kääntyi poispäin ja ponnisti edelleen hoiperrellen.
— Siunatkoon näitä hameita! — huudahti hän kärsimättömästi Bellalle, kun tämä hetken kuluttua lähestyi häntä. Milloin ne kiertyvät jalkoihini, niinkuin siima onkivavan ympärille, milloin heiluvat ne, kuin mikähän lippu tuulessa. Maltapa, niin saat nähdä, että kerran vapaudun näistä säikeistä ja hankin itselleni puvun oman mieleni mukaan.
Bella ei hetkeäkään epäillyt, ettei hän sitä tekisi. Mutta hän arveli itsekseen, tulisiko hän tekemään samaa. Hannalla oli niin kummallisia uusia aatteita, mutta hän oli oikeassa niin monessa suhteessa, niin minkätähden ei tässäkin? Ja Bellasta alkoi jo tuntua, kuinka hengitys kävi raskaaksi ja liikkeet kankeiksi sen puvun tähden, jota hän käytti.
— Kas siellä on veli Pentti, joka opetti minua luistelemaan, — huudahti hän iloisesti ja osoitti erästä nuorukaista. — Etkö tahdo antaa hänen taluttaa itseäsi, hän on vahva kuin jääkarhu.