— Isäni! — huudahti Hanna, valkeana kuin ikkunan pielet, joihin hän nojasi. Tuntui ikäänkuin häntä olisi kohdannut isku, joka melkein vei hänet tunnottomaksi. — Isäni? … en ymmärrä…
— Niin, isäsi, jonka kohtalo vihdoinkin on kotimaalle saattanut. Koti-ikävä on kalvanut sydäntäni, ja ikävä sinua on ollut … en tahtonut kuolla siellä kaukana. Matka oli vaikea … olen ollut hyvin kipeä, mutta pääsin kuitenkin perille. Nyt arvelen asettua tänne ja tarjota sinulle kodin… Sanomalehdistä näin, että äitisi oli kuollut … sinähän olet nyt … ainoa, mikä minulla on tässä maailmassa.
Hänen äänensä oli käheä ja puhe kuului ulkomaalaiselta. Sanat suhisivat Hannan korvien ohitse, hän käsitti niistä vaan päätarkoituksen, mutta se jähmetytti häntä ja hän varustautui puolustamaan itseään. Väkisin voitti hän itsensä, vastaten:
— Jos lienette isäni, niin olette aikoja sitten … menettäneet kaikki isän oikeudet minun suhteeni. Erehdytte, jos luulette minun aikovan ruveta tyttären velvollisuuksia täyttämään teitä kohtaan; side meidän välillämme on aikoja sitten katkennut. Tosin olen köyhä ja koditon, mutta onpa minulla jotakin, jolle annan suuremman arvon kuin kodille ja rikkaudelle, ja se on minun persoonallinen vapauteni.
Vieras näytti hämmästyneeltä, ja hänen veltot kasvonpiirteensä elpyivät. Hän ei ollut nähtävästi odottanut mitään vastausta, kun hän nyt vihdoin osaksi pakosta osaksi itsekkäisyydestä aikoi ottaa luokseen tyttärensä. Tämä vastustus herätti hänessä jonkunmoista intoa sekä halua esiintyä Hannalle paremmassa valossa.
— Tiedän kyllä, Hanna, — sanoi hän surullisesti ja hänen laihat kasvonpiirteensä näyttivät vielä kalpeimmilta ja terävämmiltä, — tiedän, etten ole kohdellut sinua kuin isä lastaan. Mutta luulin kuitenkin… Olen ollut niin yksinäni … näinä vuosina, olen joskus kärsinyt nälkääkin … minua on vaivannut kauhea koti-ikävä. Vihdoin onnistui minun koota hiukan omaisuutta ja päätin palata kotiin. Et voi aavistaa mitä kaikkea olen kärsinyt. Saatoin näyttää teistä sydämmettömältä ja kuitenkin … olivat ajatukseni usein teidän luonanne.
… Aikomukseni oli, — jatkoi hän, kun Hanna ei virkkanut mitään, — lähettää teille rahaa. Mutta se elämäntapa, johon olin tottunut, vei kaikki varani… Toivoin yhä … voivani tulla varalliseksi ja sitten palata … sekä hankkia teille huolettomat päivät.
— Ja sillä aikaa annoitte äitini nääntyä murheesen ja kovaan työhön. — Hannan huulet värähtivät ja hän piteli kovasti kiinni tuolin selkäimestä näyttääksensä tyyneeltä. — Annoitte hänen elellä yksinänsä, köyhänä ja mieli katkerana, kun hän ei voinut enää luottaa Jumalaan eikä ihmisiin. Hän oli ennen niin onnellinen … ja te … te ryöstitte häneltä kaikki. Näinä 18 vuotena … oletteko te lähettäneet hänelle yhtä riviä, yhtä tervehdystä, edes tietoa siitä, että elitte ja muistelitte häntä? Ette mitään. Se olisi kuitenkin parantanut monta haavaa ja vahvistanut sitä hyvää luuloa teistä, jota hän niin kauvan koetti säilyttää, … kunnes vihdoinkin hänen täytyi siitä luopua. Hän oli teidän omanne niin kokonaan, kuin mahdollisesti voi olla toisen omana — ja te heititte hänen pois luotanne niinkuin särkyneen astian.
Hanna peitti kasvot käsiinsä ja taisteli itkua vastaan, joka väkisenkin tahtoi hänet vallata. Tämän miehen ei pitänyt saada nähdä hänen kyyneleitään, sillä hän se oli syynä kaikkeen siihen suruun ja katkeruuteen, minkä hän oli äidiltänsä perinyt. Hän oli ryöstänyt kahdelta ihmiseltä onnen; pitikö hänen nyt vielä viedä häneltä kaikkein kalliin aarre: vapaus? Mutta olihan hän vapaa ihminen, semmoisella isällä ei ollut mitään oikeutta häneen … ei hän aikonut taipua tämän itsekkään miehen mielen mukaan, olipa hän vaikka kuinka monta kertaa hänen isänsä.
Hän nieli kyyneleensä ja virkkoi melkein ankarasti: