— Ja nyt voitte lähteä, minulla ei ole muuta sanomista. En voi koskaan olla teille tyttärenä, ja meidän tiemme kulkekoot erillään niinkuin tähänkin saakka.
Vieras oli istunut äänetönnä pää kumarruksissa, ja Hannan sanat koskivat häneen nähtävästi. Nyt hän nousi ja otti askeleen ovea kohti.
— Jää hyvästi, Hanna … en tahdo enää vaivata sinua läsnäolollani… Minä lähden jälleen, yksin niinkuin tulinkin… Suo anteeksi, … että hetken saatoin luulla, että sydämmessäsi voisi olla jotakin hellyyttä minua kohtaan … suo anteeksi, että olisin tahtonut vapauttasi rajoittaa! En tarkoittanut mitään pahaa… Elä enää muista, … että hetkeksi tulin sinua häiritsemään … olisin tahtonut … luulin … minä…
Kova yskä keskeytti häntä, ja kun hän vihdoin herkesi rykimästä, vaipui hän melkein tunnotonna tuolille, niin kalpeana ja raukeana, että Hannaa puistatti. Pitikö hänen nyt kuolla tähän ja oliko hän hänet tappanut? — Kas tässä, juokaa vähän vettä! — sanoi hän ja ojensi isällensä vesilasin.
Vanhuksen käsi värisi, kun hän tarttui siihen. — Kiitos! — virkkoi hän. — Ehkä se onkin viimeinen kerta, kun sinä tarjoot minulle juomista.
Hän koetti hymyillä ja tämä hymyily koski kipeästi Hannan sydämmeen. Hän näki hänen menevän vaivaloisesti hoiperrellen portaita alas ja ulos portista. Hän kumartui ulos ikkunasta ja katseli poismenevää niin kauvan, kuin saattoi nähdä tuota riutunutta muotoa … nyt hän seisahtui … nyt jatkoi taas matkaansa … nyt katosi jo kadun nurkkauksessa.
Hetkeksi tuntui hänestä, että hänen pitäisi kiiruhtaa hänen jälkeensä ja taluttaa häntä, ettei hän kaatuisi, mutta hän pidätti itsensä. Mitä tekemistä oli hänellä tämän miehen kanssa?
Hanna ajatteli, kuinka onnellinen hän oli ollut tänä vuonna, kuinka hänellä oli kaksi kotia ja helliä sydämmiä, joihin hän saattoi turvata milloin tahansa, ja kuitenkin sai olla vapaana kuin taivaan lintu. Hänellä tosin ei ollut sitä mukavuutta, jonka rikkaus tuottaa, mutta eikö hän ollut kyllin rikas ja vapaa, kun hänellä oli — terve ruumis ja luja tahto? Eikö hän näillä lahjoilla pääsisi pitemmälle kuin moni rikas rahojensa avulla.
Sitten ajatteli hän tuota ulkomaan matkaa ja kaikkea sitä, mitä tämä hänelle tuottaisi. Hän oli niin kasvanut kiinni tähän ajatukseen, että hän arveli aivan taantuneensa, jos vaan siitä matkasta luopuisi. Ja minkätähden hän panisi tätä luopumista kysymyksen alaiseksikaan? Olihan hän aivan varma siitä, että pääsisi Karin tädin mukaan?
Hänen verensä kuohui. Hän taisteli toivottomana niitä katumuksen ja sääliväisyyden tunteita vastaan, jotka olivat heränneet hänessä ja kovasti häntä vaivasivat. Hän sulki silmänsä, ettei tarvitsisi nähdä tuota hoipertelevaa haamua, ja korvansa, että pääsisi kuulemasta tuota kauheaa yskää. Kuitenkin hän näki ja kuuli ne ja ne laimensivat hänen vastustusvoimaansa. Huomaamatta mutta varmasti kävi hänen päätöksensä heikommaksi ja hänessä heräsi halu, jota hänellä ei koskaan ollut ennen: halu kokonaan panna itsensä alttiiksi jonkun kärsivän ihmisparan hyväksi. Kerrassaan heittää pois kaikki oman edun ajatukset ja elää yksinomaan yhden ainoan hyväksi, josta ei kukaan huolisi ja jota ei kukaan rakastaisi. Että tämä ainoa tässä tapauksessa tulisi olemaan hänen isänsä, se oli hänelle syrjäasia. Hän olisi melkein toivonut, että se olisi ollut joku toinen. Sillä katkeruus isää kohtaan oli niin syvästi juurtunut häneen, että se osaksi riisti häneltä itsensä kieltämisen ilon.